Lyyti oli jäänyt yksin.
Lapset olivat kaikonneet maailmalle ja mies kuollut useita vuosikymmeniä sitten.
Ei Lyyti potenut yksinäisyyttä, vaikka olikin yksin. Hänellä oli seuranaan kaksi puuta, jotka mies oli ensitöikseen istuttanut hankkimalleen paikalle portinpielikuusiksi.
Kuuset ovat Lyytille seuraa. Vaiteliaita tosin. Huokailevat korkeintaan, mutta loistavia kuuntelijoita, joiden oksia Lyyti sipaisee hyväillen aina ohi mennessään.
Lyytikin on jo poissa.
Satakunta vuotta sitten rakennettu pihapiiri on peruskiviään
myöten poissa. Mikään ei kerro paikan olleen asuttu, paitsi kuuset.
Nyt paikan halkoo koneella ajettu latu.
Puuskuttavat hiihtäjät kiirehtivät rinnettä ylös, kohta alas. Se, joka malttaisi hidastaa, aistisi ehkä paikan lumon. Kuulisi kuusten kuiskeenkin.
Krapu 12/24, vihjeenä ylläoleva kuva, josta kirjoittaa sadansanan tarina. Lisää krapukirjoittamisesta SusuPetalin blogissa.
Hyvin kuvasit menneitä.
VastaaPoistaMetsissä näkee joskus vanhan talon perutukset tai piipun ja muuten on kasvanut umpeen. Niistä aina mietin, että millainenkohan väki on tätäkin taloa asuttanut. Millaista on elämä ollut silloin.
Kiitos. Sama täällä. Yleensä entisvanhat asuinsijat ovat olleet jonkun vesistön, pienenkin lähellä. Perustushirsistä saattaa olla jäljellä vähän, myös muurinpohjakiviä kasa. Ajattelen, vähällä on ihminen toimeen tullut.
PoistaIhmiset lähtevät, puut jäävät. Ainakin siihen asti, kunnes metsää raivataan jonkun syyn takia.
VastaaPoistaVanhojen talojen perustuksia näkee täällä monessa paikassa ja aina miettii, millaista elämää purettu talo onkaan nähnyt.
Me heilumme suhteessa luontoon vain hetken, kuka pidemmän, kuka lyhyemmän. Usein asumisesta on jotain jäljellä. Niitäkin autiotaloja, jotka vandaalit ovat käyneet hajoittamassa.
PoistaKertomastani Lyytin talosta piharakennuksineen ei ole jäljellä mitään. Ei voisi uskoa, että paikalla on asuttu, ellei tietäisi. Talvella aukean alueen halki kulkee latu, kesällä sen ovat vallanneet kullerot, niittyleinikit ja puna-ailakit leviämällä metsään asti.
Tällaista elämä on. Onneksi on vielä ihmisiä jotka muistavat Lyytit ja heidän tarinansa. Kaunis kertomus. 👵👵
VastaaPoistaElämän ihminen saa lahjaksi. Joskus mietin, ettei sellainen ihminen, joka muistetaan vielä vuosikymmenten jälkeenkin, ole kokonaan kuollut Hän elää jokun/joidenkin muistoissa. Lyytikin nyt minun muistellessani häntä. Kuusetkin ovat kymmeninä kuvina minulla tiedostoissani.
PoistaLuonto ottaa omansa ihmisen jättämästä asutuksesta. Vanhat kookkaat puut ovat luonnon isoäitejä ja isoisiä :)
VastaaPoistaKookkaat puut ovat upeita ja täällä saan niitä ihailla kansallispuiston alueella varsinkin.Luonto kyllä siivoaa ihmisen jättämiä jälkiä paljonkin. Heinä kasvaa ja maatuu vuosittain, Sammaloituminenkin peittää paljon luontoon heitettyä.
Poistaluonnossa on paljon, mitä sinne ei kuulu.
Oi miten kaunis kirjoitus. Ja Lyytin elämä jatkuu koska sinä muistit hänet ja me luemme hänestä. Ihan tuli kyynel silmään.
VastaaPoistaKiitos. Minä todellakin muistelen Lyytiä hiihtäessäni hänen paikkansa ohi. Lumettomaan aikaan käyn katsomassa kulleroketoa ja/tai kuljen muuten vain latupohjaa kuusten luo.
PoistaEhkä lapset tai lapsenlapset joskus käyvät paikalla; monen Karjalasta evakkoon joutuneiden lapsetkin/ lastenlapset kävivät (silloin kun se vielä onnistui) (esi)vanhempiensa kotikontujen raunioilla.
VastaaPoistaLuulen, ettei monikaan lapsenlapsista osaa enää paikalle, kun tietäkään ei ole ja koko vaaran rinne on nurmettunut kukkakedoksi, eikä rakennusten peruskiviä, eikä -hirsiä näy yhtään. Ei voi edes tarkkaan arvioida, missä kohtaa rakennukset olivat, eikä esivanhempien muistelemiseen tarvita mitään määrättyä paikkaa.
PoistaOih - puilla olisi tarinoita kerrottavaksi vaikka kuinka....
VastaaPoistaehkä ne huokaukset ovat juuri sitä....
Sinulla on taito kuulla ja kirjoittaa niistä - upeaa!!
Rakastan kaikkia puita, Baobabbeja eniten... kuuntelijapuita - tarinan kerääjiä!!
Krapujasi on ihanaa käydä lukemassa.
Innostuisitko blogissani olevasta värihaasteesta - toivottavasti!
Kiitos mietteistäsi. Puilla on kerrottavaa, kun vain malttaisi ottaa sitä vastaan. Minä tykkään puista, puidenhalaajakin olen ja minulla eri puolella maastossa ns. omia puita, joita käyn tervehtimässä ja joiden kanssa keskustelemassa?? Baobabit piti kyllä googlesta tarkistaa. Ei ole tullut nimi aiemmin vastaan.
PoistaKiitos tuosta haasteesta. Menee mietintään.
Itse olen törmäillyt näihin unohdettuihin asumuksiin reissuillani. Tiedostan, että joidenkin kohdalla saatan olla viimeinen ihminen, joka paikan dokumentoi. Nykyään urbexista on tullut suosittu “harrastus”. Minulle se on aina ollut jotain muuta, jotain enemmän.
VastaaPoistaLadun varrella seisovat kuuset säilyttävät salaisuutensa. Kaunis krapu!
Kiitos. Olen myös huomannut, että vanhojen talojen, muidenkin rakennusten historia kiinnostaa, jotkut tekevät videoita. Kuten sinä, tykkään tutustua entiseen elämänmenoon. Kuvaan myös.
PoistaYhden erittäin mielenkiintoisen paikan missasin. Suunnilleen tiedän isoisäni rakentaman pikku tönön sijainnin, mutta paikka on myllätty uuteen uskoon ja tilalla seisoo komea pytinki.
Ladun varren kuuset pitävät salaisuutensa, huokailevat vain.
Kaunis tarina! Tykkään kovasti siitä, että ne kaksi puuta ovat nimenomaan kuusia.
VastaaPoistaKiitos. kuusista minäkin pidän. Kuusella on monta ilmettä. Talvisin se on komea tykkyasussaan, myös punaisten uusien käpyjen latvus on upea. Pilarikuuset ovat todella sutjakoita, oksat melkein kylkiä nuolemassa.
PoistaAika kuluu, niin mekin!
VastaaPoistaNäin juuri, mutta vaikka me lopumme, aika ei.
PoistaTarinastasi tuli mieleen Suomi-elokuvat. Katson niitä juuri 'menneen elämän' takia. Esim. Helsinki on muuttunut hurjasti vuosikymmenien saatossa.
VastaaPoistaPuhumattakaan kielestä tai tasa-arvosta ym. Onneksi jotain hyvääkin on tapahtunut!
Minäkin olen Elonetistä katsonut monet vanhat SF-filmit. Eniten tykkään niissä niiden maaseudun kuvauksista, näkyy heinä-viljapeltoja, riukuaitoja , kapeita teitä. Helsingin ohella myös maaseutu on paljon muuttunut, ensinnäkin se on alkanut tyhjentyä.
PoistaLuulen noin ylipäätään, että ihmiset eivät ennen olleet sen onnettomampia, kuin nytkään.
Kauniisti kuvasit pihapiirin katoamista aikojen saatossa. Minäkin kun kaikenmaailman metsissä ja niityillä kuljeskelen, tulen välillä paikalle, jossa on jäljellä vielä talon peruskiviä. Silloin sitä miettii, kukahan tässäkin on asunut ja miksi ei asu enää.
VastaaPoistaKiitos.Minua myös kiinnostavat autiot asumattomat paikat, joissa on joskus ollut elämäää.
PoistaKun talo tyhjenee, pihapiiri hiljenee, ei rakennukset yksin pitkään huoltoa vailla säily. Tässä on hienoa, että kaunis rinne on sitä kesää talvea, mitään luontoon kuulumatonta ei ole jätetty paikalle. Tosin talon hirsistä osa on saanut purettuina ja kasattuina muualle uuden elämän.
Ihanaa, että Lyytin pihalla kasvaa kauniita kukkia ja suojaavat kuuset.
VastaaPoistaUsein vanhat asumukset häviävät, jos rakennukset on purettu. Jää vain sammaloitunut kumpare entiselle uuninpaikalle ja ehkä omenapuu, tai keisarinkruunu. Jos kulkija ei niitä huomaa, ei hän arvaa siellä koskaan kukaan eläneen. Näin kävi täällä yhdelle talolle, joka pienen aikaa oli minun "mummolani".
Näin juuri on käynyt Lyytin mökille. On vain kullerot ja kaksi iso kuusta. Ehkä ne kullerot voisivat vihjaista, miksi kasvavat metsässä.
PoistaMInun omalle mummolalleni täällä on käynyt samoin. Tai pahemminkin oikeastaan, sillä paikalle on rakennettu uusi talo ja pihapiiri muokattu uuteen uskoon.