Kohta on marraskuu puolivälissä, eikä talvesta tietoa. Pari kohtalaisen hyvää yritystä on ollut, mutta vesittyneet pian ja maa on taas lumeton, vain hentoa kuuraa kaikkialla. Toivoa kuitenkin on, sillä ilmassa leijailee lumensydämiä. Nenälleni pudotessaan ne sulivat heti, mutta kaikki hyvin Koillismaalla, lumi vain puuttuu.
Lenkkini alkumatka on soratiellä talsimista muutama sata metriä. Kävelen sen osuuden tienreunaa pitkin välttääkseni liukastumisen, sillä tiellä olevat kuopat ovat vedentäyttäminä jäätyneet ja arveluttavan oikukkaita.
Pysähdyn kuvaamaan tien alittavaa ojaa, joka rannoiltaan on jäässä. Vesiraja on korkealla ja tammukat jossain ojan syventeissä.
Matkani jatkuu. Käännyn metsätielle, joka on osin leveä ja paikoin paksulti männynneulasten peittämä. Mahdottoman mukava alusta jalalle.
Ylämäkeä riittää. Pakko on välillä hidastaa, sillä puuskutan liikaa. Löydän hetken hengitystä tasatessani kuvattavaa.
Katselen vanhoja kantoja. Osasta näkee, että puu on aikanaan kirveeellä kaadettu. Joidenkin kantojen juurella on poltettu nuotioita. Ehkä metsämiehet, ehkä savottalaiset ovat tulen loimussa lämmitelleet kohmeisiä käsiään.
Sumu sakenee. Enää ei näy vaarojen huippuja.
Lumensydämet eivät ehtineet kasvaa lumihiutaleiksi, kun sää muuttui tihkusateeksi.
Olin ajatellut viipyä Kärryvaaran rinteellä pitempään istuskelemassa sopivan kannon päällä ja ihailemassa edessäni etäällä näkyviä Teerivaaraa, Iso-Syötettä, Varpuvaaraa, Pikku-Syötettä, Särkivaaraa. Kuviakin olisin halunnut, mutta vaarat ei piirry lainkaan taivaanrannalle. Kaikki on samaa harmaata, taivas ja maa. Maisemat ovat kadonneet.
En käänny paluumatkalle, vaan jatkan eteenpäin ja saan reitistäni lopulta ympyrän.
On mukavaa kulkea leppoisasti alamäkeä, vaikka "baana" on muuttunut kapeaksi poluksi. Vuosikymmenet, taitaa olla satakin vuotta tai ehkä vieläkin enenmmän, kun polku on ollut ahkerassa käytössä. Viime aikoina ovat kulkijat olleet vähissä. Mielestäni enää vain porot, ketut, jänikset ja minä käytämme tätä reittiä Kärryvaaraan ja takaisin. Ketään ei ainakaan ole vuosiin vastaantullut, eikä ohimennyt polulla kulkiessani.
Talvisin polun kohtaa myötäilee latuni.
Pitkin matkaa on komeita naavakuusia. Paikoin on myös uusia, paikoin vanhoja hakkualueita, joissa on eri-ikäistä puustoa.
Metsä on hiljainen. Ei näy, ei kuulu lintuja. Vain yksi rouva teeri taapertaa edeltäni syrjään. Ei pidä kiirettä lentoonnousulla, mutta on silti pian kadonnut varvikkoon, ettei sitä näy hyvän suojavärinsä ansiosta.
Alamäki loppuu ojauomaan. Sama oja tulee ylitettäväkseni uudestaan, mistä aikaisemmin kuljin tiesiltaa pitkin yli. Oja virtaa solisten vanhan myllyn lähettyvillä, eikä saappaan varret ehkä riitä kahluuseen. En kokeile, vaan lähden ylittämään puita pitkin. Jäiset siltapuut ovat liukkaat. Onneksi osasin olla varovainen.
Kuljen pätkän ojan viertä. Mieleen muistuvat kesäiset kalaretket. Tuostakin kuusen alta nousi kerran melkoinen tammukka. Joskus muutama harjus. Nykyään saukko asustaa näillä main ja kalastaa ahkerasti, että muut kalastajat saavat usein pelkkää tyhjää.
Matkavauhti ei ollut kova.
Pidin mielessä, ettei se ole matka, joka tappaa, vaan vauhti. Oli mukavaa ulkoilla. Huonoa säätä ei olekaan. Uskon tosiaan, että sää on vain pukeutumiskysymys. Totuuden torvena totean sittenkin olevani kuin kissa, joka lähtiessään ulos huomaa portaalla vesisateen, ja kääntyy siitä paikasta takaisin pirtin puolelle.
Tämän kävelyhaasteen alku on lähtöisin Villa Emilia blogista. ♥
Viikko sitten auringonnousu oli näin värikäs muutaman asteen pakkasessa. Ehdin nippa nappa ottaa muutaman otoksen, kun värit katosivat.
