Riekonsulka, Ulla-Rosa Rautiaisen kirjoittama vaelluskertomus, joka teki minuun vaikutuksen luettuani sen takasivulta muutamat rivit.
”Tässä minä, rautiainen, nyt olen. Lyhyet siivet levällään,
huima unelma sydämessäni. Yksinäinen vaellus – sata kilometriä kiveliötä,
asumatonta erämaata. Lähtö Sevettijärveltä, polun pää Norjan tuntureiden
takana, jäämeren kylmällä rannalla.”
Minä olin tuolloin, vuonna 2012 vaellusintoisena Inarissa täydentämässä retkivarustuksia ja sattumalta vilkaisin retkeilyyn liittyvää kirjarivistöä.
Luin ahmien kertaistumalta Rautiaisen pienen teoksen. Vuosien varrella olen lukenut kirjan ainakin toisen, jos en jo kolmannen kerran ja nyt taas.
Minua kiehtoo moni asia, josta Ulla-Rosa kirjoittaa. Samaistun hänen tekstiinsä. Ihailen naista, jolla on iso unelma ja joka päättää toteuttaa unelmansa. Hän oli kuitenkin sadan kilometrin pituiselle vaellukselle lähtiessään voimissaan oleva noin nelikymppin kriisin yllättämä nainen.
Minä en ole enää viikosta kahden pituisen vaelluksen voimissa. Päiväretket ovat riittämiin, mutta unelmissani löydän aina kiinnostavan polun.
Nyt otin taas kirjan luettavakseni, kun poikani pyytämän neulepuseron kutominen takkuili. Purin jo kertaalleen melkein valmiin neuleen.
Hain kirjasta uskoa uuteen yritykseen. Jos menee vikaan, pitää palata alkupisteeseen ja yrittää uudelleen. Se pätee täsmälleen yhtä hyvin neuleeseen, joka on uudemman kerran taas kainalokorkeudessa.
Ulla-Rosakin hyväksyy, ettei aina voi onnistua, mutta yrittää kannattaa, vaikka joskus huti tuleekin.
Kai se sama ajatus kannusti minua aloittamaan puseronkutomisen uudelleen, Kun se on valmis, niin syksy ei ole vielä ohi, joten mikä minua estäisi lähtemästä tunturipolulle, tai ainakin Kärryn rinteelle niin korkealle, kun jaksan nousta.
" On huikaisevaa katsoa kauas taaksepäin ja nähdä loputtomat tunturijonot ajatellen, että noin kaukaa, noiden takaa olen tullut. Koko tuon äärettömän matkan olen kävellyt. Koko tuon loputtoman eräömaan olen yksinäni kulkenut. Painanut omat jalanjälkeni tuohon maan laajaan avaruuteen.
Hengitän sisääni tunturien villejä tuulia. Ne ovat korkeiden paikkojen rohkeita tuulia. Niissä ei ole alavien maiden lämmintä lempeyttä, vaan ne ovat hurjia ja rajuja. Ne ovat erämaan hengitys, joka tarttuu omaan sieluuni."
Painatus - Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.
Kristiina K: haaste - Viimeksi lukemani kirja. Kiitos haasteesta.
Ihanaa tunnelmointia. Piirroskin näyttää kauniilta.
VastaaPoistaKuten Puikoillanikin sanoo, ihanaa tunnelmointia! Näen silmissäni jo pohjoisen ruskamaisemat, aivan ihanaa!
VastaaPoistaKiitos mielenkiintoisesta kirjavinkistä! En ole itse nähnyt koskaan Lapin ruskaa mutta ehkä joku päivä sekin tulee koettua.. Ulla-Rosa Rautiaisen on ollut rohkea kun on lähtenyt yksin vaeltamaan ja toki myös sinnikäs kun välillä on eksytty myös reitiltä. Kävin kurkkaamassa kirjaesittelyn netistä ja matka on selkeästi ollut hänelle käänteentekevä kokemus.
VastaaPoistakuulostaa kiintoisalta kirjalta
VastaaPoistaKylläpä tuli tarpeeseen tämä: "Jos menee vikaan, pitää palata alkupisteeseen ja yrittää uudelleen." Nimittäin, tietokoneeni sanoi hyvästit, noin vain, minua mitenkään valmistelematta. Semmoisia ne koneet on, kylmiä.
VastaaPoistaTietenkään en ollut siirtänyt koko tämän vuoden kuviani talteen minnekään. Lisäksi olin jo tehnyt joukon matkakuvia aikoen tehdä vielä yhden matkapostauksen blogiin eikä niitä saa enää ulos koneelta. Onneksi miehellä on samat kuvat - teen uudelleen, kuten Rautiainen ja sinä opetatte.
Käytän nyt pientä läppäriä, jonka kanssa matkalla tuskailin siihen asti, että saan uuden toimistoläppärin, jossa on kunnon näyttö.
Kävin monta kertaa Lapissa kun pojan perhe asui Rovaniemellä ja Sodankylässä, mutta en koskaan ruska-aikaan, vaan keväällä hiihtolomalla ja kesällä. Harmi.
Toimii moneen asiaan tuo: jos menee vikaan, pitää palata alkupisteeseen ja yrittää uudelleen.
VastaaPoistaKirja kuulostaa todella mielenkiintoiselta.
Me kävimme mieheni kansa keväisin Lapissa Jerisjärvellä hiihtelemässä. Muutaman kerran sitten myös ruska-aikaan.