Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon Ämmänkisat

Ylläni on rimpsuhelmainen kukkamekko ja tyyliin sopivat verkkonylonit. Hiuksissa silkkiset lettinauhat ja kynsissä hehkuvan punainen lakka, joka on tottakai sävy-sävyyn suksisauvojen kanssa, enkä huulipunaakaan ole unohtanut. Hiihtoasu on siis viimeisen päälle huoliteltu, kyllä suksen pitäisi luistaa.
Lykkään jalkani paria numeroa liian suuriin korkokenkiin, jotka on valmiiksi ruuvattu suksiin ja alan lykkiä muiden suohiihtäjien kanssa starttipaikalle, jonne tässä vaiheessa saa siirtyä osin pitkospuita pitkin. 

Ilmassa väreilee kisajännitys, sillä yleisöäkin on siunaantunut maantien varteen mahdottoman paljon. Parkkipaikan puuttuessa autojen jono on muodostunut useamman sadan metrin pituiseksi.
Kello lähenee kahdeksaatoista, Kapustasuolla on alkamassa Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon Ämmänkisat, jo viidentenä kesänä peräjälkeen.
Viime tipassa ennen starttia minun pitää vielä raapia suosta sammalta ja ahtaa sitä korkkarieni kantaan, niin harmittavan suuret kun ovat.

Kohta megafooni kajauttaa yhteislähdöllä kisaajat matkaan, joka on noin 40 metriä hyllyvän pehmeää aapasuota.

Olen valmis. Tuijotan eteen avautuvaa "rataa" ja teen mielessäni suunnitelmaa, miten päästä loppusuoralla olevan upottavan mutavellin yli. Uimaan siinä joutuu, mutta miten selvitä, ettei ehtisi upota kovin syvälle, ennen kuin saisi vastarannan vaivaiskoivuista ja heinistä pitävän otteen ja pääsisi vetämään itsensä kuiville ja nopeasti maaliin. Toivottavasti vain eriparisukseni kestävät, eivätkä korot katkeaisi. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt teipata toiseen sukseen vahvistusta, kun siinä on pahan näköinen murtuma? No, ei ole enää aikaa  - näillä mennään.

Starttirivissä on yli kaksikymmentä hiihtäjää. Sählinkiä syntyy reittivalintojen yhteydessä, osin myös välinerikkoja. Monelta suksi tökkää suomättääseen ja napsahtaa kärjestään poikki, mutta etenemistä voi jatkaa haaverin sattuessa juostenkin.
Minun hiihtoni sujuu aluksi hyvin, kunnes uppoan mutaan.

                                                                                                                                             
Sipaisen vihaisesti toisen suksen jalasta ja viskaan vastarannalle, toinen uppoaa ja katoaa näkymättömiin, vain kenkä jää vähän pilkottamaan.

                                                                                                                                           

Tarraan kaikin voimin turpeeseen ja raahaan itseni suon imusta kuivemmalle ja rivakasti pystyyn ja juoksuun. Loppumetrit kipaisen hyllyvää suota ohittaen maalilinjan yllätyksekseni kolmantena.

Kesä on seikkailu. Nyt toteutin useamman vuoden jo muhineen haaveeni osallistumisesta tähän Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon Ämmänkisoihin. Muistojeni albumiin sain paljon muisteltavaa, toivottavasti tämmöisten seikkailujen aika ei vielä kohtakaan olisi ohi.