Kuljen kirkkomaalla jonon jatkona. Jonon, joka seuraa viimeiselle matkalleen lähteneen valkoista arkkua.
Aurinko on pimentynyt. Nyt se ja suru varjostavat saattajien kulkua avoimen haudan äärelle. Tuuli puhaltaa ikävästi ja tunnen hetkittäisiä vilun väristyksiä, vaikka osasin pukeutua lämpimästi.
Omat ajatukseni lähtevät risteilemään muistojen tielle.
Menen ajassa taaksepäin 25 vuotta hetkeen, jolloin seisoin oman äitini haudalla. Minut valtaa kaipaus. Ymmärrän samalla, että juuri nyt minua värisyttää suuri ikävä, mikä saa kyyneleet kihoamaan silmänurkkiin. Muistot syöksähtävät voimalla ja elävästi tajuntaan.
Matka siunauskappelista pitkin kirkkomaata on kohtalaisen pitkä. Hitaasti etenevän joukon mukana ehtii ajatella myös oman elämänsä rajallisuutta. Sitäkin, mikä on se mitta, millä meille itse kullekin elonaikaa on annettu. Suuri salaisuus se on ja sellaiseksi tietysti tarkoitettu.
Aurinko on pimennyksestään vapautunut ja paistaa heleästi. Hautakumpuja ei erota lumen alta. Hädin tuskin edes hautakivet ovat paikoin näkyvissä. Puiden varjot viipyilevät hangella ja kuvioivat sitä tuulen leikkiessä mäntyjen oksistossa.
Saattue on pysähtynyt. On aika laskea valkoinen arkku maan syliin Liikutun, vaikka tuskin olen tuntenut viime matkalleen saatettua. Hän oli mieheni sukua, hänen serkkunsa. Ihan sama, ketä haudataan, koen aina tilanteen herkistyneenä.
Veli Vilkastuksen muistotilaisuuteen minulla ei ollut mahdollista mennä. Hänet haudattiin ulkomaille, mutta videon katselemisenkin koen, kuin olisin ollut itse paikalla. Joka kerta, kun kuulen tai kuuntelen Rydmanin - Niin kaunis on maa, niin korkea taivas...ajattelen Vilkastusta.
Lapiot kahahtavat hiekkaan ja hiekkaa tömähtelee arkulle.
En katsele niin tarkkaan, vaan ummistan silmäni hetkeksi ja siirryn ajatuksin isän pikkuruisen uurnahaudan äärellä. On sateen jälkeinen kaunis elokuun päivä yli 10 vuotta sitten. Silloinkin tuuli, palelin ja värisin, vaikka oli kesä.
Minulla oli kunnia kantaa isä sylissäni kirkkomaalle, jossa hänen uurnansa siirtyi sylistä syliin. Näin hänen lapsistaan jokainen jätti hyvästejään, ennen kuin laskimme uurnan hautaan. Pikku kumpua jäivät koristamaan sinivalkoiset muistokukat. Niin heleät kukat, sinistä ja valkoista, sotaveteraanin haudalle.
Nyt haudalle laskettiin monien lähisukulaisten, lukuisten ystävien ja tuttavien jäähyväiskukkaset, Pienen hetken pysyvät kauniina ja freeseinä, sitten nuukahtavat. Sama kohtalo on kaikella elollisella. Kukoistaa hetki, kuihtua ja kuolla sitten.
Hautajaispäivänä oli auringon pimennys. Aurinkokin oli saattajana hetken. Kirkastui sitten ja muistojuhlasta tuli herkkä, kaunis, ei raskaan tuntuinen tilaisuus. Seurakuntakodissa kuuli muisteluja, iloa ja nauruakin. Kaikella on aikansa.
Herkkä muistelu, Piipe; lämmin kiitos sinulle! ♥♥♥
VastaaPoistaHyvää viikonloppua sinulle ja läheisillesi!
Anteeksi, aimarii...♥♥
PoistaEihän tuo haitaa. Sanasi omin mielihyvin joka tapauksessa.
PoistaKaunista pyhäpäivää ♥
Niin se tosiaankin on, että hautajaisissa tuntuu aina olevan kylmä, olen kokenut samaa.
VastaaPoistaNäin kun ikää on jo itselläkin paljon, niin kuoleman ajatukseen on tullut ihan toisenlaista sävyä. Vuodet ovat kuitenkin tuoneet mukanaan mielenrauhaa ja kiitollisuutta elämälle. Enemmän osaa arvostaa terveyttä ja omia läheisiään.
Mukavaa viikonloppua sinulle sinne lumiseen valtakuntaasi. :-)
Samoihin ajatuksiin kallistun kanssasi. Jokaisesta päivä osaa olla kiitollinen. Kalliita lahjoja ovat.
PoistaLunta täällä tosiaan on vielä paljon. Jäät ovat alkaneet haurastua arveluttavasti, mutta hiihtokelit aivan huikeat. pakkastakin oli yöllä -25, mutta ei kantohankia, kun ei ole ollut suojasäätä.
Ylin kuva on koruttoman kaunis!
VastaaPoistaOikein pelkään näitä hautajaiskutsuja. Äitini kuoli 20 vuotta sitten, vain 65-vuotiaana ja isä kolme vuotta myöhemmin 68-vuotiaana. Ne molemmat tapahtumat olivat niin surullisia kuin olla vain voivat!
Äidin hautajaiset olivat niin lohduttomat, lastenlastenkin suru oli niin syvää. Isän hautajaisissa kesähelteellä palelin ja tärisin niin että luulin jalkojeni pettävän. Molempiin tapahtumiin oli tavallaan niin vähän aikaa "valmistautua" kuten normaalissa vanhenemisessa ehtii.
Kauniisti kirjoitit ja muistelit!
Kuva on muistotialisuuden pöydästä, jossa istuin ja katseeni viivähti useinkin tuossa asetelmassa.
PoistaYmmärrän oikein hyvin noiden surujen edessä. Ne silloiset hetket eivät unohdu, eikä ole tarviskaan. Onneksi aika on muuttanut kipeimmät jo ilman tunnemyrskyä muisteltaviksi. Näin ainakin minun kohdallani, ehkä sinunkin.
Tällaisia ne hautajaiset on, haudalla palellaan ja muistojuhlassa jo poristaan ja nauretaan. Ihmettelin sitä aikoinani, mutta näin se järkijään menee. Olen tosin ollut hautajaisissa, joissa ei naurettu, mutta ne olivat traagisia nuorten ihmisten muistojuhlia. Vanhempien ihmisten lähtö on luonnollisempaa.
VastaaPoistaOn totta, vaatii oman aikansa, milloin kuoleman vierailu ja muistotilaisuus ova muuttuneet muistoiksi läheisten mielissä. Mutta uskon, että aina niin lopulta käy, mutta varmastikin lapsen ja nuoren traaginen menetys on taakoista raskainta kannettavaa.
PoistaHautajaisissa on aina kylmä oli sitten vuoden aika mikä tahansa. Ainoa poikkeus oli isäni hautajaiset. Hän kuoli juhannuksena ja hautajaisissa oli helle. Lisäksi muistojuhlassa oli lämmin tunnelma. Ihmiset kertoilivat hauskoja muistojaan isästäni. Ne olivat lämpöiset hautajaiset - hän oli lämmin ihminen.
VastaaPoistaOlen joskus miettinyt, liekö tuo haudan äärellä kokemani kylmyys ja tärinä psyykkinen suoja. Siihen kuluu niin paljon energiaa, että kyyneleille jää vähemmän.
PoistaKylmyyden tunteen on usein laukaissut vasta saattoväen puheen sorina ja keskustelut, joissa muistellaan edes mennyttä.
Kaunis postaus kuvineen.
VastaaPoistaKiitos.
PoistaLämmin ja kaunis kirjoitus!
VastaaPoistaKiitos.
PoistaKaunis muistopostaus!
VastaaPoistaRauhaisa kuva lumen peittämältä kirkkomaalta.
Niin samalaiset ovat olleet omatkin tuntemukseni ja se vilu kesähelteelläkin oli todellista äitini siunauspäivänä. Kyllä elämän rajallisuus on täällä ollut alkuvuoden mielessä, niin monta tuttua ja sukulaisiakin on lähtenyt viimeiselle matkalleen.
Kirkkomaa oli todella luminen, tiet oli hiekoitetu. Outoa nähdä pienemmistä hautakivistä vain laki, ei enää tekstejä.
PoistaTuntemuksemme ovat olleet hieman samalaisia, suru yhdistää.
Suruviestin sain myös muutama viikko pitkäaikaisen hyvä ja rakkaan työtoveri mieheltä. Hän soitti vaimonsa puhelimesta ja iloni yhteydenotosta lopahti ensimmäisen lauseen jälkeen. Tuntui, että sen puhelun aikana jäädyin. Hänen surunsa oli lohduton, enkä minä osannut lohduttaa. Kirjoitin myöhemmin, itkin ja kirjoitin.
Kiitos paljon lohduttavista sanoistasi Riihis.
PoistaKirjeesi meille luettiin äidin muistotilaisuudessa ja tuskinpa kenenkään silmät pysyivät kuivina.
💖
Petra, Suru on vielä niin lähellä sinua. Toivottavasti olet löytänyt täältäkin jonkun murusen lohdutusta. Oletan, että juuri sitä etsit.
PoistaMinä työstä suruani kirjoittamalla. Ensimmäisiä runojani raapustelin oman äitini lyhyen sairastamisen aikana ja enemmän vielä hänen kuoltuaan. Oletko sinä koettanut laittaa surua sanoiksi, lauseiksi, kirjeeksi ja niin edelleen? Surun kirjoittaminen itkettää, mutta samalla myös helpottaa valtavasti. Esim. alla olevan raapustuksen kirjoitin yöllä veljelleni hänen kuoltuaan v.2010.
Tähtikirkkaana yönä minä tuijotan taivaalle
etsin sinun tähteäsi
kauneinta tähteä miljardien joukosta,
siellä on sinun kotisi.
Muistojen tulva syöksähtää
mieleeni,
kun tunnistan tuikkeesi.
Olen löytänyt sinut
ja huomaan,
ettet sinäkään ole minua unohtanut.
Haliterveiset sinulle.
Kirjoitit niin koskettavasti, että minulle nousivat kyyneleet silmiin. Muistelin äidin siunausta kuusi vuotta sitten ja isän tammikuun pakkasella ollutta siunaustilaisuutta 47 vuotta sitten. Ne hetket eivät unohdu koskaan.
VastaaPoistaOmat muistosi nousivat esille. Niin tavallisesti käy, kun lukee samalla samaistaa omia tuntemuksiaan lukemaansa. Enää muistot eivät ole kipeitä. Haikean ja herkän olon tekevät kuitenkin.
PoistaNämä tällaiset päivät herättävät ajattelemaan elämän virtaa omallakin kohdalla. Hieno kirjoitus, monikerroksinen nykyhetkestä menneeseen.
VastaaPoistaRaskaita tilaisuuksia hautajaiset ovat. Niin monet ajatukset sukkuloivat päässä. Tavallaan minä työstin itseäni irti perjantaista kirjoittamalla tuntemuksiani. Olin kotiin tullessa äärimmäisen väsynyt ja menin nukkumaan hyvin varhain. Tiesin, että näin tulee käymään, olen oppinut itseäni sen verran tuntemaan.
PoistaViisaasti ja kauniisti kirjoitat! Hautajaiset tuovat aina mieleen monet menneet hetket, jolloin on saattanut jotakuta matkalle. Jokaisella meillä on aikamme, on kevät, kesä ja syksy, talvikin...
VastaaPoistaTuntui, että oli pakko kirjoittaa raskaan päivän tunteet ja tunnelmat. Hienosti voisin sanoa, että työstin itseni irti tunnemyrskyistä, sillä jatkuessaan ne väsyttävät fyysisestikin. Sinä ymmärrät varmaan oikein hyvin, mitä tarkoitan.
PoistaMeillä on aikamme, onneksi se on salattu.
Niin kauniisti kirjoititkin hautajaisista ja siihen liittyvistä asioista. Laittoivat miettimään muitakin, jo menneitä rakkaitaan.
VastaaPoistaMeilläkin oli tässä n. kuukausi sitten hautajaiset läheisen ihmisen poismenon johdosta. Laittoi miettimään myös se, koska hän oli vielä alle 70.
Ja kaikki tapahtui vaan alle kolmessa viikossa, kun sai tietää, että sairastaa syöpää.
Koskaan ei tiedetä päiviemme määrää...
Minä uskon, että meille monille käy juuri noin. Muistot tulvahtavat mieleen.
PoistaOlen miettinyt sitäkin, onko äkkikuolema hyvä. On ja ei, mutta emmehän siihen voi vaikuttaa.
Vasta viikko sitten saatoin ajatuksissani entistä ja hyvää työtoveriani ja ystävää haudan lepoon kaukana Uudessakaupungissa.
Kirjoitat kauniisti vakavasta ja surullisesta tapahtumasta - hautajaisista.
VastaaPoistaNyt tuntui, että oli tarve kirjoittaa. Toki ajattelin muutaman kerran julkaisenko vai en, mutta eihän elämä ole aina pelkkää iloa ja riemua, siihen kuuluu surulliset asiatkin. Rohkaistuin ja julkaisin.
PoistaKaunis kirjoitus.
VastaaPoistaKiitos.
PoistaKaunis kirjoitus, toi mullekkin kyyneleet silmiin ♥
VastaaPoistaKiitos. Arvelin kirjoittaessani kyllä, että monelle nousee omatkin muistot mieleen. Myös itse pyyhin silmäkulmiani lukiessani blogiystävien vastaavia bloggauksia.
PoistaTunnelmallista tekstiä. Kyllä hautajaisissa muistellaan nimenomaan muitakin rakkaita ja väistämättä tulee mieleen koko elämän tarkoitus. Minullakin kuoli täti tällä viikolla ja se herätti muistelemaan isää erityisesti. Äitisi menetit kovin nuorena.
VastaaPoistaKoetin kirjoittaa valoisassa sävyssä, mutta haudalla seisoessa tunteet pakostakin pyrkivät pintaan ja esiin.
PoistaEn kovin nuori ollut äidin kuollessa, olin jo 42v. Monesti olen ajatellut sisartani, joka oli silloin kymmenen vuotta nuorempi. Se kesä oli meille tavattoman raskas.
mikä yhteensattuma, varmaan teki moneen saattoväen joukossa syvän vaikutuksen. parku tuli lukiessa, ei lainkaan pahassa mielessä kuitenkaan
VastaaPoistaJuuri näin. Monessa pöydässä oli puheenaiheena auringon pimennyksen yhteensattuma siunaushetkellä.
PoistaOlen tuolla jo joihinkin kommentteihin vastatessani maininnut, että tunsin pakkoa kirjoittaa kokemastani. Kirjoittaminen on varaventtiilini ja työstän siten askarruttavia ja mieleen asumaan helposti jääviä tapahtumia. Saan ne näin järjestykseen.
Ajattelin kyllä sinua, sillä ollaanhan nämä surut ja tunnemyrskyt rajuine itkuineen jaettu äidin, isän ja Vilkastuksen siirtyessä ajasta ikuisuuteen ja samalla haudan partaalla rinnatusten seisottu.
Isän kuolemasta on kohta puoli vuotta, silloinkin oli kylmä, itku tuli vasta uurnaa laskiessa, ei siunaustilaisuudessa, jossa piti pitää langat käsissä, huolehtia muista. Kaipa itkin myös äitiä samalla, äiti kuoli jo 1988, kauan sitten.
VastaaPoistaKauniisti kirjoitit, elämä on onneksi muistoja täynnä, kyyneleitä ja hymyä, hyvästejä mutta ei unohtamista.
(ihan toista asiaa, vahvistin Kaarin blogissa sen, miten luonnehdit hänet, jätin sinne kommentin)
Näin on hyvä, että elämä on juuri noita luettelemiasi asioita täynnä. Emmehän ikinä voi unohtaa rakkaitamme. Heillä on ikuinen sijansa meidän sydämen sopukassa.
PoistaOlet ollut vahva. Minun sylissäni isän uurna tärini niin, että väliin pelkäsin sen putoavan jääkylmistä hyppysistäni ja silmät niin vetiset, etten ajoin nähnytkään mitään. Kaikki nuokin asiat muistaa.
..käyn kohta vilkuilemassa Kaarin blogia. Jänskättää, menikö pieleen.
Kirjoitit hyvin kauniisti ja tunnelmallisesti, aivan kun olisi mukanasi hautajaissaattueessa.
VastaaPoistaKaikella on aikansa. Hautajaiset on aina hyvin voimakas tunnekokemus.
Muistot säilyvät ja niiden avulla voi palata välillä menneeseen.
Olet hyvin taitava kirjoittamaan ja luomaan tunnelman todelliseksi. Kiitos hienosta lukunautinnosta :-)
Muistot ovat tärkeitä. Olen jostain lukenut, että muistojen kadottua, ihminen saattaa sairastua. Ne ovat runkona menneen ja nykyisyyden välillä ja miten usein mieli niistä jotain käy ammentamassa.
PoistaAjattelin hieman kyllä, voinko julkaista näitä kirkkomaa-ajatuksiani, mutta huomaan, että hyvin monella muullakin on vastaavanlaisia.
Kaunis kuva saattelee hienon, lämpimän kirjoituksen pariin. Elämä joka syntyy ja joka päättyy on meillä kaikilla.Kiitollisena saa olla jokaisesta hetkestä jonka saa elää ja iloita tästä kaikesta mitä on.
VastaaPoistaKaikkea kaunista sinulle sinne.
Ensimmäinen kuva on juuri muistotilaisuuden pöydästä. Minua ihastutti tuo kukka-asetelma kaikessa yksinkertaisuudessaan.
PoistaKunpa aina muistaisi olla kiitollinen päivistään, vaikka hyvin tiedetään, ettei suinkaan ainkaaan vanhemmalla iällä huominen ole itseenselvyys.
Aimarii, samoissa tunnelmissa täälläkin. Viikon takaiset hautajaiset elävät yhä mielessä. Ja samassa tulee mieleen kaikki muutkin vastaavat. Kaunis oli kirjoituksesi, herkkä ja täynnä tunnetta. Yhdessä saattoväen kanssa itkemme myös kaikkia tielle osuneita kuolemia. Valoa kohti!
VastaaPoistaHautajaiset herkistävät ja tietenkin suru riipaisempi, mitä läheisempää ollaan haudan lepoon saattamassa.
PoistaKyllä se hetki, kun seisoo avoimen haudan äärellä, nostaa kaikki aiemmin koetut vastaavat tilanteet pintaan ja kuten sanot, itkemme kaikkia tielle osuneita kuolemia.. Noin juuri tunsin.
Kiitos toit ajatukseni ilmi viikko sitten olin myös ystäväni hautajaisissa tunsin hänet liki 60 vuotta ja nuoruutemme yhteiset muistot ovat lämpiminä ja kiitollisina mielessäni.Tuo kylmyys hautausmaalla on tuttu ilmiö.Vanhempieni hautajaisista vuosia sitten.Osasit todella julkituoda kaikki tunnelmat.Hyvää pyhäpäivää Sinulle.
VastaaPoistaNäitä tunnelmia ei ollut vaikeaa kirjoittaa, sillä kirjoitin vain, miltä minusta sisimmässäni tuntui ja mitä koin. Päivän jälkeen oli tosi väsynyt.
PoistaAimarri, reading your post brought tears to my eyes also, your writing is so beautiful and yes, it also evoked sweet memories of both of my parents long passed now- how young they were as I now think.
VastaaPoistaI am sorry for your families loss.
Thank you for the lovely photos and the sense of melancholy you brought forth- a season for all- it is true- xo
I have lost my parents and one of my brothers a long time ago. This time it´s about one of distant relative who`s funeral.
PoistaIt`s true - as surely we were born we shall die too.
Voi miten kauniisti ja koskettavasti kirjoiti. Tuntui ihan kuin itsekin olisin ollut mukana hautasaattuessa.
VastaaPoistaToivon, ettet ole kokenut liian raskaana lukemaasi?
PoistaAimarii, kirjoitit kauniisti. Ja kylläpä on tyylikkäät pöytäkoristeet violeteista kukista ja pajunkissoista.
VastaaPoistaMinulla oli lapsuudessa kahden perheenjäsenen hautajaiset puolentoista vuoden välein, äidin ja veljen. Minulle jäi niistä sellainen olo, että kaikki virsimusiikilta kuulostavakin ahdisti ja nosti vihaisen olon pitkän aikaa. Olin vakava teinityttö ja inhosin sydämeni pohjasta hautajaisten valmistelua. Muistojuhla pidettiin meillä kotona maalaistalossa. Minusta se oli turhaa, juhlia nyt kuolemaa! Siihen aikaan ei ollut mitään traumaterapiaa. Aloin vielä aikuisenakin täristä ja itkeä holtittomasti, kun jouduin hautajaisiin.
Asenteeni muuttui vasta, kun isäni kuoli kaksi vuotta sitten pitkän elämän eläneenä. Suunnittelin hiljaisia hautajaisia, mutta kun menimme hautajaistoimistoon, virkailija kertoi jo kutsuneensa sotaveteraaneja ja lupasi ilmoitella muillekin. Hän kertoi myös, mistä me otamme pitopalvelun ym. sellaista, mikä hänestä oli ihan itsestäänselvää. No, niillä mentiin. Paikkakunnalla oli aina toimittu niin, isot hautajaiset, joihin mennään kutsumatta ja kirkkoherra hoitaa ohjelman. Poikkesimme linjasta vain siinä, että valmistimme myös omaa ohjelmaa, juonsimme tilaisuuden ja näytimme diaesityksen isän elämästä. Tilaisuudesta tuli hyvin lämminhenkinen. Minä ymmärsin, että hautajaiset on yhteisölle tärkeä tapahtuma, josta omaisille jää helpottunut ja rauhallinen olo. En enää paheksu iloisiakaan ääniä muistojuhlassa, kuten silloin nuorena, kun menetys oli minusta liiallinen ja epäreilu ja pidin kaikkia muodollisuuksia hymistelynä.
Voi että, miten paljon minä mielessäni kapinoin äidin haudalla. Muutamaa viikkoa ennen äidin kuolemaa oli ainokaisen lapsemme rippijuhla. Muistan ne kaaottiset tunteeni kirkon penkissä. Minulta meni se ainutkertainen lapsen tärkeä juhla ikään kuin ohi. En voinut mennä edes ehtoolliselle.
PoistaOmat vanhempani on haudattu heidän toivomuksistaan hiljaisuudessa. Pyrimme myös niin toimimaan.
Veljen siunaustilaisuudesta saamastani videosta nään erilaisen tilaisuuden. Hän oli kirkkoon kuulumaton, mutta siunauksensa erittäin lämminhenkinen. Siellä oli tapana tuoda kukin ken halusi vain yhden kukan arkulle, ei isoja kukkalaitteita. Hänen lapsenlapsensa asettivat piirustukset arkun päälle. Paljon oli musiikkia.
Minulle ei jäänyt ikävää oloa siitä, etten mennyt itse paikalle.
Hautajaiset saavat aina ajattelemaan elämän loppumista. Kaunista tekstiäsi lukiessa tuli mieleen John Donnen runo, josta Hemmingway lainasi kirjansa nimen.
VastaaPoista"Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan.
Älä siis koskaan lähetä kysymään,
kenelle kellot soivat;
ne soivat sinulle. "
Miten todelta tuon runon sanat vaikuttavatkaan. Paljon on runoilija syventynyt sanomaansa.
PoistaSaattoväki, varsinkin iäkkäämpi, on tullut tulokseen, että tapaavat enää vain näissä surusävyisissä merkeissä. Sitä se tavallaan onkin, kun asutaan niin eri puolilla maata. Hautajaiset saavat ajattelemaan elämän rajallisuutta.
Kaunis kirjoituksesi saa herkistymään, pois nukkuneet läheiset tulee myös mieleeni.
VastaaPoistaMe emme tiedä huomista mitä tuo tullessaan, onneksi emme.
Kiitollisin mielin eläkäämme tätä päivää, aikamme on rajallinen.
Hartaudella luin tämä hienon kirjoituksesi. Hyvät kuvat, itse en ole saattanut niitä laittaa. Hautajaiset ovat aina herkistävä tilaisuus ja haudalla on aina kylmä. Miehen traagisen kuoleman jälkeen minun oli pitkään vaikea mennä hautajaisiin, mutta pakkohan se on sukulaisten ja lähiomaisten haudalle mennä. Hävettää että itken niin valtavasti, omaisten suru tarttuu heti puseroon ja itken myös omaa suruani, sehan kertautuu aina.
PoistaHyvän ystävän saattelin viime syksynä ja se tapahtui samassa kappelissa, jossa hyvästelin miehen. Jotenkin kaikki vyöryi siellä päälle, enkä voinut mitään.Yht'äkkiä kaikki voi olla ohi, meillä ei ole muuta kuin tämä hetki.
Liplatukselle:
PoistaOnneksi huominen on tarkoin varjeltu salaisuus. Arvelin kyllä kirjoittaessani, että monella on omakohtaista kokemaa vastaavanlaista, mitä itselläni. Rohkenin kuitenkin kirjoittaa.
Mustikselle:
Hartaudella luin myös minä sinun kommenttisi. Raskaan surun olet läpikäynyt, enkä pidä lainkaan ihmeenä, että hautajaisissa koet sitä uudelleen. Omaa suruani minä itkin perjantaina ja liikutuin myös siitä, miten läheiset surivat.
Nousi kyyneleet silmäkulmiin, isäni kuoli tammikuussa.
VastaaPoistaMuistan sen, kun luin surustasi. Arvaten herkistyit, onhan isäsi kuolemasta vain hetki. Toivon, ettei kirjoitukseni liikaa repinyt auki sitä, mikä on kohdallasi muistoiksi muuttunut/muuttumassa.
PoistaSurun tunteita ja muistoja herättävää tekstiä kirjoitit kauniisti. Elämä on rajallista, kunpa muistaisi nauttia siitä ja olla kiitollinen.
VastaaPoistaEi elämä ole pelkkää auringonpaistetta, riemua, hupia, kyllä siihen liittyy näitä tummempiakin raitoja. Vaikka ne juuri osuessaan kohdalle näyttävät niin mustilta, niin ajan oloon haalistuvat kyllä.
PoistaSamoin omat muistot alkoivat tulla mieleeni kertomustasi lukiessani.
VastaaPoistaVirsi 499.
Suru muuttuu ajan myötä muistoiksi. Koskaan emme rakkaitamme unohda.
PoistaTuo virsi- Jumalan kämmenellä, veisattiin perjantainakin. Se lohduttava ja kaunis virsi.
Koskettavasti kuvaat koettua tunnetta, vilua ja kaipausta, surua ja muistoja. Albinonin Adagio on minulle lupa antaa kyynelten tulla. Kiitos Aimarii tästä muistojen matkasta.
VastaaPoistaAdagiosta tykkään minäkin. Viimeksi kuuntelin sitä kirkossa, oli upeaa.
PoistaNyt siunaustilaisuudessa alkoi itkettää virren - Oi Herra, jos ma matkamies maan, lopulla...en si tahdeilla.
Ei itku kysy aina lupaa tulla, se tulee vaan.
Kovin koskettavat olivat sanasi, kovin on elomme matka joskus päättyvä meillä kaikilla.
VastaaPoistaEi voi välttyä ajattelemasta elämän rajallisuutta seisteeään haudan äärellä. Tunteistani ja ajatuksistani kerroin
PoistaKiitos näistä sanoista...
VastaaPoistaKiitos, kun tulit lukemaan...
PoistaKauniisti kirjoitit.
VastaaPoistaVoimia!
Kiitos.
PoistaKirjeesi luettiin muistotilaisuudessa ja tuskinpa kenenkään silmät pysyivät kuivina. Kiitos sinulle Riihis! ��
VastaaPoistaAjatukseni olivat tuolloin siellä siunaustilaisuudessa. Muistelin menneitä, työtoveruutta, ystävyyttä. Itkin ja tunsin haikeutta ja surua. Häpesin itseäni, että olin niin huonosti hoitanut yhteydenpitoa.
PoistaKiitos sinulle tästä kommentista. Riihis toivottaa ihanaa syksyä sinulle ja perheellesi.