Hillaa, hillaa, vieläkin hillaa

Viikon teema on ollut hilla.
Päivien aktiviteetti myös hilla.
Yksi varma puheenaihe on ollut hilla ja sen hinta.  Toinen raaskii poimimansa marjat myydä, toinen pistää omaan pakastimeen.

Hilla kuluu marjaherkkuihini ja sitä poimin sen mukaan, miten jaksan soilla ja rämeillä rämpiä.
Paljon on kävemistä ja vaaran rinteiden kapuamista, että hillaa löytää, mikäli löytää. Aivan kotinurkilla sitä ei nyt ole.

Muutaman ensimmäisen poimintapäivän jälkeen selkä yritti aamuisin jarrutella. Kuitenkin tovin notkistelun jälkeen suostuu pikku pakosta yhteistyöhön. Vihjailee kyllä, että kidutan, vaan ei auta.

Reppu selkään ja suolle.
Suomaisema on minulle mieluinen. Kun näkyy ensimmäisiä hillan kasvustoja, on toiveita, että itse marjaakin löytyy.
Rämeellä on isoa hillaa, mutta paljon on vielä raakaa. Jopa tupella olevaa.

Poimiminen on harppomista ja kilometrejä kertyy. Tänäänkin peräti kahdeksan. Paidan selkämys liimautuu ihoon. Hiki valuu nenän päästä, pyyhkiä saa, ettei valu hilla-astiaan.

Suot ovat varsin märkiä ja purojen ylitys haetuttaa sopivaa paikkaa, kun ei vähin kummin tahtoisi kenkiään kastella.

Joutsenta ei haittaa.
Se sujahtaa hyvin sulavasti rannalta uimasilleen pitäen visusti silmällä kulkijoita.

Marjastuspäivälle kertyy pituutta muutenkin, kun vain kilometrejä. Koko päivä siihen uppoaa.
Repusta on parasta  löytyä juotavaa ja evästä. Hellepäivinä kuluu paljon vettä.

Tosinautinto on istahtaa nuotiolle kahvittelemaan.
Ettäs eväsleivät osaavat maistua silloin hyvälle. Harvoin kuitenkaan viitsii raahata pannua mukana. Useimmin kahvia on vain termarissa.

Kesä on sivuuttanut puolivälinsä.
On sadonkorjuuaika. Viime kesää enemmän näkyy jo nyt sieniä. Myös mustikka alkaa kypsyä ja piirakan verran olen poiminut.

Hirvensäärinurmi punottaa hiukan kaunistaen laajoja hakkuuaukioita. Metsälinnun poikue pyrähtää polun vierestä pakosalle. Korppi saattaa innostua raakkumaan, kuin paheksuen valtakuntaansa tunkeilijoita
Poron vasat ovat kasvaneet. Ovat niin somia pikku sarvineen koikkelehtimassa risukossa ja korkeassa heinässä.

Maisemalle on aina aikaa.
On se sitten vaara kaukana taivaanrannalle piirtyessään tai kirkasvetinen suolampi.

Joko huomenna olisi aika vaihtaa hillastus kalastukseen? Käydä kaivamassa matoja ja lähteä pyytämään ahventa? Hieman houkuttaa tehdä noin.

Rivertubingia Pärjänjoella

Rivertubing on kesäaktiviteettiä parhaimmillaan. Jo edelliskesänä se alkoi houkuttaa ja kypsyttelin ajatusta hypätä "tuubiin" kokeilemaan moista.
Kun Korkokenkäkukkamekkosuohiihdon ämmänkisat olen jo pari kertaa hiihtänyt, niin jotain muuta mukavaa teki mieli keksiä tilalle.

Rivertubing kuuluu Syötteen Eräpalveluiden viikko-ohjelmaan, mutta kun ajatus tuubiretkestä iskee päähän, niin se pitää päästä toteuttamaan heti.
Upeaa juttu.
 Saadaan retki seuraavalle päivälle tilauksesta ja ohjeet, miten varustautua. Uimapuku märkäpuvun alle, Pelastusliivit ja kypärä.
Vain uimapuku ja uimataito omasta takaa.

Lämmin kesäsää hikoiluttaa märkäpukua ylle vedettäessä.  Kun vetimet on puettu, kukin vetää kanoottinsa veteen. On aika istahtaa kanoottiin.
Tässä vaiheessa on perhosia vatsan pohjassa. Liekö olleet aikessa kaataa kanotin.
 Eivät kuitenkaan onnistu, vaan jokainen meistä istuu kohta tyyriinä kumituubissaan valmiina suureen seikkailuun.

Matkalla on muutama koski, joista pisin Vannekoski n. 1.8 km. Kun ensimäiset koskikuohut ryöpsähtävät syliin, melkein haukon henkeä varmana, että nurin kupsahdan, vaan eipä.
Suvantokohdissa meno rauhoittuu ja silloin on rohkeutta jo silmäillä rantamaisemia ja antaa tuubin soljua takaperinkin. Meno on peräti mukavaa.

Tuubi on vakaa. Ei ole moksiskaan, vaikka on vettä liki ääriään myöten. Melalla on hyvä työntää vettä vähemmäksi. Joen pohjan koskipaikkojen kivet eivät pahemmin takamukseen tunnu. Alkuviikon reippaiden ukkossateiden vuoksi vettä on joessa vuodenaikaan nähden enemmän.

Liian nopeaan vain tuo viiden kilometrin matka menee ja herkku on ohi. Mielellään olisi melonut ainakin toisen mokoman.
Jää tunne, että uudelleen pitäisi kokea.

Kesäkuulumisia

Suon yllä leijuu hentoinen aamun usva.
Viikko kulunut juhannuksesta, mutta yöt ovat valoisia. Ei heinäkuun alun aurinko pitkään uinu Karsikkoperän korkeuksilla.

Avoimesta ovesta tulee tupaan kesän raikkaat tuoksut. Portaan pielessä roikkuu intianmittu ja nukenkaulus. En aikonut kukkasia laittaa, laitoin amppeliin kumminkin.
Tuulikello heräilee kainosti helisemään tuulenvireen sitä hipaistessa.
Kärryn laki peilautuu sinistä taivasta vasten komeasti ja tupasvillan valkeat kukat kaunistavat Honkisuota.
Kesäaamu on parhaimmillaan juuri näin.

Vanha pelto on muuttunut kukkapelloksi.
Siellä on sijaa metsäkurjenpolville, niittyleinikeillä, koiranputkille ja puna-ailakeille. Kaikki yhtaikaa kukassa.
Vuosikymmeniä sitten pellolla kasvoi heinä ja väkeä odotti kiireiset heinätyöt tähän aikaan kesästä. Nuorikkona siellä minäkin joukon jatkona.

Pitkälle on kesä edennyt, mutta paljon sitä on jäljelläkin.
Itikkakesä tämä selkeästi on, mutta itikoiden kanssa pärjää, kun hallitsee taistelustradegian.

Tammukka on syönnillä.
Totta kai, sillä mesiangervo on aloittelemassa kukintaansa. Mato-ongella on tullut kökötettyä tämäkin aamupäivä ja mikä ettei, kun ojasta nousee melkoisia vonkaleleita. Todellista lähiruokaa pöytään.

Poron vasoja minä olen kaivannut. Ne ovat niin hellyyttävä näky kulkiessaan kylkimyyryä emonsa kanssa.
Emot vain ovat pitäneet ne metsien suojissa. Vasta viime viikolla omaan pihapiiriin ilmestyi pikku poroperhe. Isoiksi olivat kaksoset jo kasvaneet, mutta niin visusti emon lähellä.

.

Talitintin poikanen viis veisasi turvallisuudesta. Rohkeni hypätä pöntöstä siivilleen ja päätyi pihakivetykselle. Lentoyritykset eivät ottaneet luontuakseen. Alkoi piipitys äitiä hätiin.

Kauppareissut tahtovat venyä.
Tienposken ihastuttavia kissankelloja pitää pysähtyä ikuistamaan.
Taas, kuten viime kesänä ja sitä edellisenäkin.
Tietenkään en jätä mielimaisemaani kuvaamatta, enkä auton eteen ryntäileviä porojakaan.

Hetki vielä ja olen kotona.
Menen keräämään sylillisen uusia niittykukkia maljakkoon.