Kesäkuulumisia

Suon yllä leijuu hentoinen aamun usva.
Viikko kulunut juhannuksesta, mutta yöt ovat valoisia. Ei heinäkuun alun aurinko pitkään uinu Karsikkoperän korkeuksilla.

Avoimesta ovesta tulee tupaan kesän raikkaat tuoksut. Portaan pielessä roikkuu intianmittu ja nukenkaulus. En aikonut kukkasia laittaa, laitoin amppeliin kumminkin.
Tuulikello heräilee kainosti helisemään tuulenvireen sitä hipaistessa.
Kärryn laki peilautuu sinistä taivasta vasten komeasti ja tupasvillan valkeat kukat kaunistavat Honkisuota.
Kesäaamu on parhaimmillaan juuri näin.

Vanha pelto on muuttunut kukkapelloksi.
Siellä on sijaa metsäkurjenpolville, niittyleinikeillä, koiranputkille ja puna-ailakeille. Kaikki yhtaikaa kukassa.
Vuosikymmeniä sitten pellolla kasvoi heinä ja väkeä odotti kiireiset heinätyöt tähän aikaan kesästä. Nuorikkona siellä minäkin joukon jatkona.

Pitkälle on kesä edennyt, mutta paljon sitä on jäljelläkin.
Itikkakesä tämä selkeästi on, mutta itikoiden kanssa pärjää, kun hallitsee taistelustradegian.

Tammukka on syönnillä.
Totta kai, sillä mesiangervo on aloittelemassa kukintaansa. Mato-ongella on tullut kökötettyä tämäkin aamupäivä ja mikä ettei, kun ojasta nousee melkoisia vonkaleleita. Todellista lähiruokaa pöytään.

Poron vasoja minä olen kaivannut. Ne ovat niin hellyyttävä näky kulkiessaan kylkimyyryä emonsa kanssa.
Emot vain ovat pitäneet ne metsien suojissa. Vasta viime viikolla omaan pihapiiriin ilmestyi pikku poroperhe. Isoiksi olivat kaksoset jo kasvaneet, mutta niin visusti emon lähellä.

.

Talitintin poikanen viis veisasi turvallisuudesta. Rohkeni hypätä pöntöstä siivilleen ja päätyi pihakivetykselle. Lentoyritykset eivät ottaneet luontuakseen. Alkoi piipitys äitiä hätiin.

Kauppareissut tahtovat venyä.
Tienposken ihastuttavia kissankelloja pitää pysähtyä ikuistamaan.
Taas, kuten viime kesänä ja sitä edellisenäkin.
Tietenkään en jätä mielimaisemaani kuvaamatta, enkä auton eteen ryntäileviä porojakaan.

Hetki vielä ja olen kotona.
Menen keräämään sylillisen uusia niittykukkia maljakkoon.