Sumujen sillalla

Syyskuun viimeinen viikko.
Sen viimeiset päivät ovat olleet hämärää, täynnä paksua sumua.
Ei vilaustakaan sinitaivaasta, ei auringosta. Luonto on saanut harteilleen kostean peiton ja usva leijuu paksuna maiseman yllä. Tuuli ei jaksa puhaltaa peittoja pois ja tyytyy vaikenemaan tyynenä.

Ajottain kaipaan hyväillä katseellani kirjoittamisen lomassa Kärryvaaran huipua, jota ei ole näkynyt useaan päivään,  ikään kuin se olisi pyyhkäisty pois maailman kartalta.

Ruskan värit ovat kuitenkin olleet heleämmät vuosiin.
Koivujen kullankeltaisuus on ihastuttavaa, eikä tunnin matka kauppaan ole pitkästyttävä. Paikoin alamailla alkaa näkyä alastomiakin lehtipuita, mutta vaaroilla värit yhä hehkuvat.

 

Puoli vuotta siitä, kun yllä olevan koivuvanhuksen kuvasin. Tunsin samaistumista siihen. Reppana, kuten silloin minäkin, mutta yhä pystyssä me molemmat.

Tänään ajattelen, koivu on sinnikäs. Olenko minä?
Ainakin tyytyväisenä ja höpön onnellisena istun auton penkillä sylissäni laatikollinen runokirjasia, jotka juuri olin hakenut postista.
Rohkenin toteuttaa yhden unelmani, vaikka aristellen ja lopulta hätäillen. Tarvitsin ja sain persuuksille kyllä reippaita potkuja, ennen kuin lykkäsin tuotoksiani eteen päin. Viimein tartuin hetkeen - carpe diem, kun oli tilaisuus ja kyllä niin on, että unelmat ovat toteuttamista varten.

Kun kuuntelee metsää, katselee järven tyyntä pintaa hiljaisessa illassa, tuntee elävänsä vahvasti.
Hyvä on kuoria itsestään turha pois ja astua ulos jämähtäneestä minästä. Voi aloittaa tuoreesti harppaamalla sponttaanisti aitauksestaan vapaaksi

Taivas ei säry, eikä pelosta ole peitoksi.

Syksy kotiutuu Karsikonperälle

Harmaus pilkkaa aurinkoa siepaten sen jokaisen säteen. Aamuisin yön raskaat kyyneleet viipyilevät joka neulasen ja heinänkorren päässä.
Yöllä on satanut. Eilen satoi.
Sadepäivä myös toissapäivä.

Syksy on kotiutunut Karsikonperälle ihan pakkasten kanssa.
Ei kevään lailla myöhästellyt, vaan on saanut koivut kellastumaan kauniisti. Kypsyttänyt pihlajanmarjat ja puolukat hehkuvan punaisiksi ja väritellyt riemunkirjavia mattojaan retkeilijän silmäniloksi. Mustikat kehtasi palelluttaa, vaikka minulta oli poiminta vielä kesken.
Syksyinen maailma näyttää todella kauniilta, vaikkei taivas aina niin sininen olekaan.

                                                                                             
Alkukesästä minun blogini hiljeni lyhykäisen kevään puhjettua kesään.
Vierotuin kirjoittamisesta. Ehkä tieten tahtoen, sillä elämä on valintoja ja minä valitsin kesän, joka vei mukanaan, retkille, kalalle, marjastamaan ja niin paljoon muuhun....kyllä te tiijätte.
Toki kaipasin joskus iltaisin istahtaa koneen äärelle tapailemaan näppylöitä, mutta uni peijooni houkutteli melko nopeasti omaan maailmaansa ja sallin mielihyvin sen.

Kesä on nyt satoina kuvina koneella, myös ikimuistoisina hetkinä ja retkinä muistojen albumissa.
Vaikka kesä oli jokseenkin viileä, aurinkoakin oli ja mikä upeinta - kesä kukki runsaasti.
Vanhat pellot paikoin kulleroita, metsäkurjenpolvia, ailakkeja, mitkä keltaisenaan, mitkä punasävyissään. Silmä tykkäsi näkemästään.
Vanamotkin laajoina mattoina metsissä ja tienvarsilla saaden reissuilijan huokailemaan ihastuksesta.
Metsä tuoksui nii-in hienostuneesti.

Toivon, että syksy puhaltaa minun kituvaisen kirjoituskipinäni liekkeihin. Jos ei ihan roihuunsa, niin edes jotenkin syttymään.
Totta kai kirkkaat aurinkopäivät ovat mannaa, mutta toisella tavalla. Ne ovat kiertelyä metsissä, poluilla, vaaroilla, milloin missäkin, ei neljän seinän sisällä oleilua
Herkkua myös tähtiyöt. Linnunrataakin alkaa olla ikävä ja niitä öitä, kun palelen pihassa kameran kanssa taivaalle tuijotellen, milloin revontulia, milloin kuuta kuvaten.

Viime päivien aikana olen virittäytynyt syksyyn, joka on minulle mieluisa. Mikä hulluus, mutta melkein salaa odotan jo kaamosta.  Hämärtyvät illat ovat itselleni yksi syksyn lahja ja sateen ropistessa ikkunaan koen parhaita seurusteluhetkiä tietokoneen kanssa.  Ajatusviivan osuessa kohdalle saatan vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä ulos taivastelemaan "jumalanilmaa", etsimään hyviä sanoja kesken jääneeseen tekstiin.

Polkuja on löytynyt niin kesällä kuin nyt syksymmälläkin.
Lyhentyneet kuitenkin takavuosista.
Viime pyhänä alkoi tuorein polku Julma Ölkyn parkkipaikalta ja johdatteli kulkijat hurjan komeisiin, samalla karuihin maisemiin. Varovainen sai olla, ettei uteliaisuus päässyt houkuttamaan liian lähelle rotkojärven kallioseinämän reunaa.
Olis varmasti sattunut, jos olis jalka lipsahtanut oikein pahasti. Kallion reunalta veteen on enimmillään 50 metriä ja kallio on jyrkkä.

Viimeistään tässä vaiheessa syyskuuta on Karsikonperällä aika sanoa hyvästit kesälle ja kuvaannollisesti pujottaa sen kauneimmat muistot heinänkorteen, kuten tehtiin lapsena mansikoille.
On aika ottaa vastaan syksy ja lupa nauttia siitä.
Vielä ehtii poluille ennen lumien tuloa.

                                                                                                                   (kuva: annelta)