Kaunis, tuoksuva suo, iso osa maisemaani

Tuuli pyörittää

leikillään tupasvillaa,

puhaltelee tupsut pehmeän ilmaviksi

ja kohta suo on villaa

valkoisenaan.

Voi hyvä ihme näitä soita! Keskellä kesää valkoisessa hunnussaan, tuskin koskaan olen kauniinpana niitä katsellut, kuin nyt. 

Paitsi tietysti syksyllä ruskaväreissä ja talvella tuhansin kimmeltävin lumikitein.

Suot ovat aina kauniita. Ne kukkivat, Ne tuoksuvat. Osaavat osuvasti yllättääkin saaden tarpojalle saappaat vettä täyteen, mutta toisaalta - tarjoavat viitseliäille joskus myös hyvän marjasadon.

Parhaillaan kypsyy hilla ja sen mukana kasvaa hillakuume!  

Minullakin tuntuu orastavia oireita, sillä uteliaisuuksissani olen muutaman tarkastuskierroksen soilla tehnyt.

Minun marikkoni saavat vielä kypsyä hyvän aikaa. Nähtäväksi lopulta jää, ehtiikö  kenties joku muu poimia nuo kuvaamani hillat ennen minua. En syyllisty marjakateuteen, mutta saatan siltin tuntea närää, jos kuulen raakaa hillaa poimitun.

Entäs kun mustikka kypsyy samaan aikaan hillan kanssa. Mihin näiden marjastuskuumeiden kanssa joutuukaan? Siinäpä pähkinää kerrakseen - lähteäkö suolle vai vaaranrinteille.

Mustikkaa näyttää tulevan paikoin myös paremmin verrattuna pariin aiempaan vuoteen. 

Näin totean itseksseni, kun siirrtyn pois suolta kuivempaan maastoon.
Nuuhkaisen, veden oikein kunnolla ilmaa sisääni hurmaavan tuoksun takia. Vanamo kukkii!
Kukkii oikein laajoina mattoina mäntymaastossa.

On minulla onkivapakin mukana. Ja kastemadot.
Ennen lammen rantaan menoa, katselen ympärilläni olevaa maisemaa, joka on nyljetty puista paljaaksi. Tuntuu oudolta ja vieraalta. Lähes tunnistamattomalta.
Useampaan vuoteen en ole lammella käynyt. Joskus sinne kuljin synkän metsän läpi, sittemmin täysin tyhjän maiseman halki ja nyt seison katajikossa.
Lampi näyttää tutulta. Edelleen se on paikallaan vaarojen kainalossa.

Askellan rinteen alas. Loikin kapean suon yli rantaan ja toivon, ollapa nyt Ahti antoisalla tuulella.

Koillismaa heinäkuuta sävyttävät reippaat sateet.  Rakeitakin on tullut, eikä lämpöasteilla herkutella.
Mites muualla päin maata?

Syksy kotiutuu Karsikonperälle

Harmaus pilkkaa aurinkoa siepaten sen jokaisen säteen. Aamuisin yön raskaat kyyneleet viipyilevät joka neulasen ja heinänkorren päässä.
Yöllä on satanut. Eilen satoi.
Sadepäivä myös toissapäivä.

Syksy on kotiutunut Karsikonperälle ihan pakkasten kanssa.
Ei kevään lailla myöhästellyt, vaan on saanut koivut kellastumaan kauniisti. Kypsyttänyt pihlajanmarjat ja puolukat hehkuvan punaisiksi ja väritellyt riemunkirjavia mattojaan retkeilijän silmäniloksi. Mustikat kehtasi palelluttaa, vaikka minulta oli poiminta vielä kesken.
Syksyinen maailma näyttää todella kauniilta, vaikkei taivas aina niin sininen olekaan.

                                                                                             
Alkukesästä minun blogini hiljeni lyhykäisen kevään puhjettua kesään.
Vierotuin kirjoittamisesta. Ehkä tieten tahtoen, sillä elämä on valintoja ja minä valitsin kesän, joka vei mukanaan, retkille, kalalle, marjastamaan ja niin paljoon muuhun....kyllä te tiijätte.
Toki kaipasin joskus iltaisin istahtaa koneen äärelle tapailemaan näppylöitä, mutta uni peijooni houkutteli melko nopeasti omaan maailmaansa ja sallin mielihyvin sen.

Kesä on nyt satoina kuvina koneella, myös ikimuistoisina hetkinä ja retkinä muistojen albumissa.
Vaikka kesä oli jokseenkin viileä, aurinkoakin oli ja mikä upeinta - kesä kukki runsaasti.
Vanhat pellot paikoin kulleroita, metsäkurjenpolvia, ailakkeja, mitkä keltaisenaan, mitkä punasävyissään. Silmä tykkäsi näkemästään.
Vanamotkin laajoina mattoina metsissä ja tienvarsilla saaden reissuilijan huokailemaan ihastuksesta.
Metsä tuoksui nii-in hienostuneesti.

Toivon, että syksy puhaltaa minun kituvaisen kirjoituskipinäni liekkeihin. Jos ei ihan roihuunsa, niin edes jotenkin syttymään.
Totta kai kirkkaat aurinkopäivät ovat mannaa, mutta toisella tavalla. Ne ovat kiertelyä metsissä, poluilla, vaaroilla, milloin missäkin, ei neljän seinän sisällä oleilua
Herkkua myös tähtiyöt. Linnunrataakin alkaa olla ikävä ja niitä öitä, kun palelen pihassa kameran kanssa taivaalle tuijotellen, milloin revontulia, milloin kuuta kuvaten.

Viime päivien aikana olen virittäytynyt syksyyn, joka on minulle mieluisa. Mikä hulluus, mutta melkein salaa odotan jo kaamosta.  Hämärtyvät illat ovat itselleni yksi syksyn lahja ja sateen ropistessa ikkunaan koen parhaita seurusteluhetkiä tietokoneen kanssa.  Ajatusviivan osuessa kohdalle saatan vetää kumisaappaat jalkaan ja lähteä ulos taivastelemaan "jumalanilmaa", etsimään hyviä sanoja kesken jääneeseen tekstiin.

Polkuja on löytynyt niin kesällä kuin nyt syksymmälläkin.
Lyhentyneet kuitenkin takavuosista.
Viime pyhänä alkoi tuorein polku Julma Ölkyn parkkipaikalta ja johdatteli kulkijat hurjan komeisiin, samalla karuihin maisemiin. Varovainen sai olla, ettei uteliaisuus päässyt houkuttamaan liian lähelle rotkojärven kallioseinämän reunaa.
Olis varmasti sattunut, jos olis jalka lipsahtanut oikein pahasti. Kallion reunalta veteen on enimmillään 50 metriä ja kallio on jyrkkä.

Viimeistään tässä vaiheessa syyskuuta on Karsikonperällä aika sanoa hyvästit kesälle ja kuvaannollisesti pujottaa sen kauneimmat muistot heinänkorteen, kuten tehtiin lapsena mansikoille.
On aika ottaa vastaan syksy ja lupa nauttia siitä.
Vielä ehtii poluille ennen lumien tuloa.

                                                                                                                   (kuva: annelta)