Sumujen sillalla

Syyskuun viimeinen viikko.
Sen viimeiset päivät ovat olleet hämärää, täynnä paksua sumua.
Ei vilaustakaan sinitaivaasta, ei auringosta. Luonto on saanut harteilleen kostean peiton ja usva leijuu paksuna maiseman yllä. Tuuli ei jaksa puhaltaa peittoja pois ja tyytyy vaikenemaan tyynenä.

Ajottain kaipaan hyväillä katseellani kirjoittamisen lomassa Kärryvaaran huipua, jota ei ole näkynyt useaan päivään,  ikään kuin se olisi pyyhkäisty pois maailman kartalta.

Ruskan värit ovat kuitenkin olleet heleämmät vuosiin.
Koivujen kullankeltaisuus on ihastuttavaa, eikä tunnin matka kauppaan ole pitkästyttävä. Paikoin alamailla alkaa näkyä alastomiakin lehtipuita, mutta vaaroilla värit yhä hehkuvat.

 

Puoli vuotta siitä, kun yllä olevan koivuvanhuksen kuvasin. Tunsin samaistumista siihen. Reppana, kuten silloin minäkin, mutta yhä pystyssä me molemmat.

Tänään ajattelen, koivu on sinnikäs. Olenko minä?
Ainakin tyytyväisenä ja höpön onnellisena istun auton penkillä sylissäni laatikollinen runokirjasia, jotka juuri olin hakenut postista.
Rohkenin toteuttaa yhden unelmani, vaikka aristellen ja lopulta hätäillen. Tarvitsin ja sain persuuksille kyllä reippaita potkuja, ennen kuin lykkäsin tuotoksiani eteen päin. Viimein tartuin hetkeen - carpe diem, kun oli tilaisuus ja kyllä niin on, että unelmat ovat toteuttamista varten.

Kun kuuntelee metsää, katselee järven tyyntä pintaa hiljaisessa illassa, tuntee elävänsä vahvasti.
Hyvä on kuoria itsestään turha pois ja astua ulos jämähtäneestä minästä. Voi aloittaa tuoreesti harppaamalla sponttaanisti aitauksestaan vapaaksi

Taivas ei säry, eikä pelosta ole peitoksi.