Tykkypuiden talvi

Talvi ei kauniimpi olla voi, mitä se on ollut viime viikot.
Se on tarjoillut talvisia "herkkujaan" runsain mitoin. Heleitä aurinkoisia päiviä, loistavia, vitivalkoisia hankia, rapsakoita pakkasöitä ja -aamupäiviä.
Myös upeita värejä taivaalla auringon noustessa ja laskiessa. Lisänä ihmeellisen kirkas tähtitaivas, hohtava Linnunrata, mystinen täysikuun aika, sekä muutaman kerran revontulia.

Talvi on juhlava  puhtaan valkoisessa asussaan.
Se häikäisee ja vangitsee paitsi silmät, myös mielen.
Seisoessani vaaralla tykkypuiden alla ajattelen itseni kutsuvieraaksi luonnon talvigaalaan, valtavan isoon saliin, jossa kattona sinitaivas ja kristallikruunujen sijaan hangella hohtavat ja tuikkivat miljardit lumikiteet.
Hurmos on valmis, enkä malta hetkeen edes liikahtaa. Sulaudun hiljaisuuteen ja juurrun lisää maisemaani.

Pientä vaivannäköä vaatii umpihangessa vaaranrinteen kiipeäminen, mutta näkymät palkitsevat. Alastulo on helpompaa, tosin joskus sekään ei suju kuin tanssi. Ei passaa lumikenkien kanssa kovin pyörähdellä, tai kupsahtaa kumoon. Saattaa saada uuden hien pintaan, kun joutuu räpiköimään pehmoisessa hangessa pystyyn.

Minulla on retkikohteita, mihin kulloinkin suunnata.
Usein valinta välähtää mieleen aamukahvia hörppiessä. Kärryvaaran houkutus toimii takuuvarmasti. Se onnistuu yhä saamaan minut rinteilleen. Riittää, kun hetkeksi unohdun tuijottamaan sen tykyistä valkoista huippua, seuraavaksi jo pakkaan reppuani.
Pitkä matka Kärryn huipulle on pihasta, enkä ole onnistunut sinne talvisaikaan vielä kipuamaan.  Ehkä seuraavan kerran yritän, mikäli tulee loistava hankikanto. Vuosi sitten olin melko ylhäällä, mutta mielikuvitus herätti"kaikki karhut". Alkoi tuntua, että kansallispuiston alueella jokainen suuren puun oksiltaan pudottama tykkykasa on karhun talvipesä!

Ilta-aurinko värittää tykkymaailmaa monin sävyin. Välilllä maisema saa kylpeä hempeässä lilan sävyssä, toisinaan lumi punertaa. Tykkypuut muuttuvat satuhahmoiksi vilkkaan mielikuvituksen antaessa lisäpotkua.
Tämän talven tykyt ovat olleet ihmeen pitkäikäisiä.
Ei ole tuuli eikä lauha sää niitä toistaiseksi pudottanut. Jo tammikuun puolivälin aikaan kuvasin ensimmäiset tykkykuvat. Arvattavasti kuitenkin piakkoin puut rupeavat varistamaan lumet harteiltaan. Sen sateen alkaessa siirryn oikeille laduille turvallisuus syistä.

                                       

                                 
Toki olen nytkin hiihtänyt, mutta vähän. Ehjä hanki ja oman tien tarpominen tuntuvat sopivan minulle paremmin.
Sain vasta testata karvapohjasuksia ja hyväksi havaitsin. Pakko ne on pistää toivelistalle.  Syötteen alueen ladut ovat niin huippua, että ilokseen niillä hiihtelee.
Kuinka ollakaan, ladulla luen ajatuksissani joskus runoja. On hupaisaa miettiä mieleen juolahtaneelle runonpätkälle jatkoa. Aina se ei muistu ja silloin täytyy kotiin päästyä googlettaa.

"Sauvalla suksien vauhtia lisään,

hyökkään myrskynä kuusikon sisään.

Vapaa ja selvä on sukseni tie:

minne on toivoni, sinne se vie."

Tuttu runo varmasti monelle kansakoulun ajoilta. Siellä se on jossain laulukirjassa.