Talven sylissä

Aamuinen auringonnousu vangitsee katseen pitkäksi aikaa ja pistää haukkomaan haltioituneena henkeä. Eihän vielä puoliunessa oleva maailma voi kauniimpi olla? Ehkä lämpimämpi, sillä kotoa lähtiessä pakkanen on kirinyt yön jälkeen -27.7 ja ylhäällä tunturissa vain -14.

Taivaallinen värikylpy aiheuttaa tunnemyrskyn vesijumppatunnille menijälle, joka pudottaa kassinsa ja kaivaa kameran.
Huikeaa vaihtelua valkoisiin ja harmaasiin näkymiin. Nousu tunturiin pistää korvat lukkoon ja komeat tykkypuut kumartelemassa tien molemmin puolin saavat minut tuntemaan itseni kuninkaalliseksi.
Minulle toivotetaan näin juhlavasti hyvää huomenta.

Nopeasti värit pakenevat ja keskitalven vitivalkoisuus ottaa tilansa. Häikäistyn.
Oma päiväni jatkuu tykkypuiden alle, missä valosta syttyneet lumitähdet tervehtivät minua.
Talven kauneus jatkuu hurmaavana, eikä helmikuulla ole syytä itkeä menneen tammikuun perään. Päivien kimallus pystyy herkistämään, kuin koskettavin muisto sielun sopukoissa. Talven kokee syvemmin, eikä vain iholla tai silmälasien  huurtumisena.

Tykkään edetä viipyillen ja nauttia ympärillä olevasta talven ihmeellisyydestä.
Ylhäällä vaaroilla jokainen puu on saanut paksun, valkoisen kuorrutuksen.  Se taakka on hohtava, kiehtova, samalla raskas ja vaaraksikin. Kenties sulaa vasta maaliskuun aurinkopäivinä.

Eivät minun yksinäiset lenkkini ole pitkiä, mutta aikaa niihin tuhlaan. Joka talvi uudelleen ja uudelleen ne samat, ties miten monesti tämänkin talven aikana. Tuskin kyllästyn, sillä aina lumimetsällä on tarjolla parasta. Sillä on oma ainutlaatuinen taikansa elvyttää laiskistunutta minua, sysätä ajatuksiini virtaa. Olen kiitollinen, että olen löytänyt talven ja ilon siitä.

Aina ei ole aurinkopäivä, ei edes joka toinen. Harmaus sinänsä ei estä minua lähtemästä tervehtimään tuttuja maisemiani.
On liian pitkä aika siitä, kun viimeksi seisoin suksineni miettimässä, mennäkö tästä ojan yli, vai jättää menemättä. Nyt piskuinen tonko-oja ei toivota minua tervetulleeksi solisemalla.
Se on hiljaa.
Se on vetäytynyt ohueen jäävaippaan. Ymmärrän eleen moitteeksi, olisi pitänyt piipahtaa aiemmin.
Edellisellä visiitillä viskasin sukset etukäteen ojan toiselle puolen.  Nyt en, nyt hiihdän yli luvaten hengessäni käydä ojalla uudestaan ennen kevättä.

Ei elo ja olo syrjäseudulla ihan pelkkää juhlaa ole, välillä se on myös arkea. Minun näkökulmastani kuitenkin enemmän "juhlaa", mikä tarkoittaa olemista oman aikani määrääjä.
Lumitalvi on teettänyt paljon lumitöitä, oikeaa kunnon kohotusta ilman kuntosaleja. Pakko on  sivulauseessa kuitenkin tunnustaa, että hieman olen joutunut tinkimään nipotuksestani pihan lumityöiden viimeistelyjen kanssa. Ahkerasta harjoittelusta huolimatta lumi ei nouse kolalla enää vallien yli! Ei auta edes ajatus - harjoitus tekee mestarin ja mestaritkin harjoittelevat.

Myös jokainen kaunis päivä päättyy iltaan ja juuri ennen auringonlaskua ajoitettu kaupassa käynti on silmälle aah!. Värit pehmenevät ja alkaa hetken kestävä sinisyys.

Ajan ollessa otollinen ja oikea, voi nähdä kuun pimennyksen. Kuu onnistuu sukeltamaan harsoverhon läpi, vaikka epäusko yritti jo kalvaa mieltä - Taasko mokoma heittäytyy petturiksi ja pysyttelee sinnillä pilvien takana. Paistaa sitten suoraan naamaani, kun olen yöpuulla.
Aina ei kannattaisi olla niin pessimisti, osaksi ruosteen värinen kuu vinkkaa silmää.

Latu kutsuu suksille, ehkä tartun siihen kutsuun. Tänään, huomenna, joku kerta. 

Ehkä pian on se kerta, kun illalla otan kutsun vastaan ja hiihdän otsalampun valossa tuttua latua tuttuun metsään katsomaan, mitä kuuluu kaksoiskuusille ja koivureppanoille, joiden kuulumisia tykkään käydä kuulostelemassa.