Tänään alkoi jouluni

Lämmin joulun läheisyyden tunne tulvahti tajuntaani hetkellä, kun kysyin pyörätuolissa nuokkuvalta vanhalta mieheltä, maistuisiko hänelle joulumakeinen?

Mies havahtuu. Nostaa hämmentyneenä katseensa minuun ja kädessäni olevaan makeisrasiaan. Samalla käsi jo hakeutuu ottamaan pehmeää makeista.

Kiertelen makeisten kanssa pöydästä toiseen. Pöytiä oli monta. Ikäkkäitä ihmisä paljon enemmän. Toki olen kysynyt hoitohenkilökunnalta, voinko antaa joulukarkkeja.

Mielihyvin tarjoan kaikille ja monesti avustan makeisen kaivamista käärepaperistaan, kun vanhan ja sairaan ihmisen sormet eivät tottele. Ei tarvinnut viedä kotiin karkkirasiaa, jolla ajateltiin ilahduttaa omaa palvelukodissa olevaa läheisetämme. Hänelle ei makea maistunut.

Vanhuksilla oli kerrottavaa. Eräs otti käteni käsiensä väliin ja pyysi kuuntelemaan hetken. Minulla oli aikaa.

Lähtemistä tehdessäni ja ulko-oven aukaisua odottaessani, käy mielessä, onko tämä laitos ehkä joku kerta minunkin "kotini". 

Toisenkin läheisemme toive tuli hoidettua. 

Hänen jääkaappinsa oli täynnä ruokaa, mutta tärkein oli unohtunut. Käydään ostamassa hänelle suolakalaa. Etukäteen oli vaikeaa tietää, mistä hän ilahtuisi. Ainakaan en olisi arvnnut suolakalaa paketoida! 

 Aamulla kaupunkimatkaa suunnitellessa ei ajatuksissa käyneet hautakynttilät eikä hautausmaa. Tulitikkujakaan ei ollut autossa, ei taskuissa. Jo kolmas käynti kaupassa.

Kotimatkalla käännytään kirkkotielle. 

Hautausmaan parkkipaikka on aurattu. Aidan päällys paksun valkoisen peiton alla.  Kunpa tässä kohtaa muistasi, mistä portista mennä sisälle hautausmaan puolelle, että osuisi pienemmällä hakemisella niille haudoille, joille sytyttää kynttilänsä? 

Vain pääkäytävät on aurattu. Lumi peittää osin hautakiven kirjoitukset ja hankaloittaa etsimistä, mutta lopulta meistä kumpikin löytää etsimänsä.

 Aamulla ajaessamme kaupunkiin päin. Keskellä ajokaistaa seisoo yllättäin yksinäinen valkoinen poro. Aina porot yllättävät, mutta hämärän ja valon rajamailla valkoinen poro on näky!  Hitaasti se vaivautuu siirtymään sen verran syrjään, ettei auto aivan hipaise karvaa.

Hengessäni ajattelen, että päivästä tulee hyvä. Valkoisen poron kohtaaminen on kuin onnen amuletti.

Eikä siinä kaikki!

Pienen mäen nyppylän kääntyessä alamäeksi kolme vitivalkoista riekkoa on syömässä kiviä. Jos kuljettaja ei olisi hidastanut ja väistänyt, olisi tullut kolme paistia. Vaan hän ei lintujen ystävänä sellaista tekisi, eikä nytkään.

Oli upeaa katsella, kun valkoiset linnut lehahtivat siivilleen. Ne lensivät auton valokiilassa tovin matkaa tien suunnassa, kuin kolme enkeliä siipien loistaessa.

 Mieleeni muistui saamani joulukortin teksti.

Enkelin lähetän luoksesi,

kun nukut, se valvoo vuoksesi.

Ei hyvää päivääni pilannut, vaikka yksi sangoistani oli pohja halki. Pakkasta oli paljon ja minä unohdin vesisangon liian pitkäksi aikaa jäätymään.

Neljä jäälyhtyä riittää tällä kertaa. Nyt en suunnittele mitään puolen hehtaarin valopuistoa.

Vähän on tässäkin enemmän.

Kaksi yötä jouluun ja tunnen, että minulla on jo joulu!

Viettäkää leppoisaa aikaa joulua odotellessa.