Voikukkavainiot muuttumassa puhalluskukiksi ja jokivarren rentukat lakastuneet. Nyt on viljelemättömien peltojen vuoro loistaa keltaisina. Mitä pohjoisemmaksi noustaan, sitä enemmän kasvaa kulleroja.
Kulleron kukinta on hehkeimmillään. Kaunis kukka, joka ei kestä kuitenkaan maljakossa, jätän ne siksi poimimatta. Seuraavana keltainen kaunotar pihoilla ja tiepenkoilla on pitkänhuiskea niittyleinikki. Niistä, puna-ailakista ja metsäkurjenpolvista teen juhannuskimppuni.
Saadakseni kullerokuvia, lähden saapastelemaan pellolle niiden kukintarunsauden keskelle, mutta siitäkään huolimatta en saa mieleisiä kuvia, en etäältä, en lähikuviakaan. Lehtien voimakas vihreä kontra kukinnon heleä keltainen hämmentävät toisiaan ja kaikki on näytöllä hieman epämääräisenä.
Kun harppaan pellolta metsään, tuoksuu suopursu.
Varsinkin rämemetsiköt tuoksuvat ja maastossa on suopursujen lisäksi muutakin valkoista. Rämeillä ja korvilla kukkii yhä hilla, sekä hiukan kuivemmassa maastosta metsätähdet, täällä arkisesti vain mehtätähet.
Jos maan kosteus ei miellytä metsätähteä, se mieltyy kasvamaan tupasaran suojassa. Tupas, ryssänpäänä tuttu pehko on alkukesän vehreydessään kaunis. Tiheässä ryssänpäämaastossa on vaikeaa kulkea. Viisasta olisi kiertää ne ja siirtyä paremmille poluille.
Tonko-ojaa lähestyessäni, maasto muuttuu reheväksi, mutta myös risukkoiseksi. Kalastajien ojanvarsipolut on umpeutuneet Enää löytää vain poronpolkuja. Kalastajat ovat ikääntyneet, etteivät enää ryteiköissä jaksa liikkua. Tässä kohtaa ajattelin itseäni. Edelliskesänä kävin ongella vain kerran ja silloinkin jouduin kesken kaiken luovuttamaan, kun onki jäi kiinni ryteikköön ja sen irrottamiseen loppui kalastusinto.
Helpompaa on liikkua ilman onkivapaa, matopurkkia ja kalapussia, vaikka se tyhjä olisikin. Myllyoja solisee kuitenkin houkuttelevasti ja sen vesi on kirkasta ja kylmää, mutta nuo rannat!
Onneksi on ojan yli silta, jonka ylitys lyhentää roimasti matkaa vaaran rinteelle, jonne sitten aikanaan, kun mustikat kypsyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti