Kaunis käsiala on taidetta.
Ennen koulussa opeteltiin kaunokirjoitusta. Muistan niin elävästi pulpetin mustepullokolossa mustepullon, irtoteräisen mustekynän ja sen terän itsetehdyn pyyhkimen. Auta armias, kun sattui vahonko. Tuli suttua ja sotkua. Että muste osasikin olla niin leviävää ja tahraavaa.
Kehitys on kulkenut noista ajoista. Harva osaa enää kaunoa, eikä sitä enää opetetakkaan. Minusta se on sääli, sillä kaunon koukerot opettivat myös käden taitoa. En sitä itsekään enää osaa, vaikka numero oli todistuksessa 10. Nyt syntyy vain harakanvarpaita, joista lukija ei tahdo saada millään selvää. Silti ihailen käsin kirjoitettuja kirjeitä ja yleensäkin käsialoja. Itse kirjoitan tietokoneella ja valitsen kulloiseenkin kirjeen kirjoitushetkeen sopivan fontin.
Enää ei lähestytä kynällä ja paperilla rakastettua. Useimmin vain s-postia ja tekstaria tai facebookia.
Vuonna 1907 kirjoitettu rakkauskirje alkaa -"Rakas Iidani. Terve, terve kynällä kun en ylety kätellä van yhtä rakasti kuin kätestä..." Ja lopussa lukee "voi hyvin sitä toivoo rakaasi"
Käsiala muuttuu, jopa vallan mahdottomasti, jos kirjoittaa harvoin. Kotisivuja kirjoittaessa sinikantiseen ruutuvihkoon huomasin, että harjoitus tekee hyvää. Ei tosin ihmeisiin pysty.
Valokuvatorstain haaste 385 on fontti. Lipesin hieman asiasta. Läheltä liippaa kuitenkin. Nykyään voi jo oman käsialansa saada jollain ohjelmalla fontiksi.
Minun ei kannata ruveta suunnittelemaan omaa fonttia käsialastani. Eihän?
