Vuoden pimeintä aikaa lähestytään. Ei luonto kuitenkaan ankean harmaalta näytä, sillä keltaisen sävyt voimistuvat koivikoissa. Punaista kaipaisin enenmmän joukkoon, mutta pihlajia on vähän, eikä haapojakaan liiemmälti. Maassa tietenkin juolukan ja mustikan varvut punoittavat, kuten ruohokanukka lehtineen marjoineen.
Kukat ovat kadonneet lähes tyystin, vain joitakin syysmaitiaisia ja ojakärsämöitä saattaa paikoin törröttää. Amppeleistani halla kävi poimimassa keijunmekot ja sinilobeliat, mutta jotain sentään kukkii. Ketosilmäruohon kukkaset ilahduttavat yhä. Kovin vähän on jäljellä kesästä.
Pimeät yöt houkuttavat tuulastamaan. Kirkas valo paljastaa veden alaista maailmaa. Näkee hyvin järven pohjan kasvillisuuden ja kalat. Joskus jopa saa niistä jonkun atraimeensakin ja siitä seuraavan päivän lounaan. Öinen tunnelma on kihelmöivä. Siihen sekoittuu erilaisten lintujen äänet pimeältä järveltä, joskus ketun karheat rääkymiset metsästä. Väliin airon pieni läiskähdys veteen. Useimmiten vene lipuu vain hiljaa ja ääneti rannan läheisyydessä.
Valolähteen sivaltaessa pitkin rantaa autiotupa peilautuu mustaan rantaveteen. Kotimatkalle lähtiessä on jo säkkipimeää. Otsalamppujen avulla näkee vetää veneen maihin ja nousta rannasta pienen matkan metsän läpi autolle. Ei näytä öinen metsäkään auton ikkunan läpi kuvattuna tavalliselta metsältä.
