Revontulimyrsky
Epämääräinen pakotus,
jonkinlainen kihelmöinti kaihertelee sisuksia odottaessani revontulien
syttymistä. Ravaan iltayön tunteina levottomana ulos ja sisälle.
Yrittänyttä ei laiteta.
Lopultakin taivaanrannalle ilmestyy haparoivia ohuita
valojuovia. Ne muuttuvat aaltoileviksi, vihreiksi soihduiksi. Hetkeä myöhemmin
tuijotan suoranaista revontulimyrskyä.
Öisen taivaan tarjoama spektaakkeli on maagista katsottavaa väreissään ja muodoissaan.
Huipentumaksi muodostuu
pään yläpuolelle viuhkamaisesti elävä kuvio. Niska väsyy, silmät ahmivat
näkemäänsä, enkä tajua pakkasen
purevuutta. Sydämen nopeutunut syke
lämmittää.
Seison lähes suoraan
koronan alla, joka laajenee miltei koko taivaan alueelle. Leimuaa
hetken kiihkeästi, sitten rauhoittuu verkaan, ikääkuin kirkkaat
värit soutaisivat vihreältä
pohjalta pakoon.
Paras taide-elämys aikoihin.
Tulet sammuvat, jään hetkeksi seisomaan tähtien alle.
Tulet sammuvat, jään hetkeksi seisomaan tähtien alle.
*
