Talviextremeä

Aamuinen ikkunamaisemani näytti suorastaan lumoavalta. Kärryn rinnettä värjäävä auringonnousu hehkutti sitä lämpimin värisävyin ja näkymä sai innostumaan ylös, ulos ja lenkille. Tosin tällä kertaa moottorikelkkailemaan. Pakkasmittarin lukemat olivat -21.2, eikä noilla lukemilla kelkkakyyti kuumaa ole, paitsi jos joutuu kaivamaan kelkkaa reilun puolen metrin pehmoisesta lumihangesta.

Parhaillaan Koillismaan tammikuu esittäytyy upeana talvena. Lunta on tullut viime aikoina paljon ja lumitöiden kanssa on päivittäiset reippailut hyvinkin tulleet tehtyä. Latujen houkutus suksille on suuri ja olen siihen houkutukseen vastannut, vaikka mielelläni hiihtelen myös umpihangessa pitkin ja poikin metsissä. Pari päivää sitten kokeilin metsäsuksen kantavuutta paksussa ja erittäin pehmeässä hangessa, mutta harmikseni havaitsin, että liikaa upotti ja käännyin vähän matkaa edettyäni takaisin. Olin mamelo! Totesin, että parempi hiihtää ladulla tai vaikkapa moottorikelkailla. Seuraava kiinnostava seikka - olisiko kukaan rohjennut vielä joesta yli? Rannassa näki, että ylitetty oli, joten menoksi. Kaempaa näkyy vapaana virtaava koski, mutta suvannossa jää on vahvaa.

Reitti kulkee lumisen metsän halki. Puut kaartuvat holveina yläpuolella. Koivut ovat saaneet uuden pehmeän lumikuorrutuksen, ne kimaltelevat kilpaa vitivalkean hangen kanssa. Havupuiden tykky näyttää kasvaneen paikoin todella mittavaksi. Itä-pohjoisen taivas hohtaa rosan ja sinisen sävyissä, kun taas toisella puolen taivasta silmiä hivelevät vahva oranssi ja kellertävän oranssi. Kuvaamisen kanssa en onnistunut, sillä sormet tekevät tenän ja luovutan muutamaan kuvaan.

Pikkuisen autiotuvan pihapiirissä vallitsee ääretön rauha ja hiljaisuus.(Tietysti sen jälkeen, kun moottorikelkka hiljeni.) Päivä on vielä kovin lyhyt ja valoisan muutama tunti alkaa ip:llä vaihtua yllättävän sukkelasti hämäräksi.

Lukittu on, mutta juuri tuosta "hotellista" ehdotuksestani varattiin sviitti päivän päästä olevalle merkkipäivälle. Saattaa olla kylmät puitteet, mutta toivoa sopii, että vanhakin rakkaus lämmittää. Neljäkymmentä vuotta sitten seisoin kotini olohuoneessa papin edessä ja hyvin pienen seurakunnan todistaessa vihkimistä. Silloin satoi pakkaslunta. Oli iltapäivä ja sen hento sininen hämärä. Minä olin juuri mennyt naimisiin.
Tässä sitä sitten ollaan, mihin on tultu. Eli kalareissu on tiedossa ja yöpyminen autiotuvassa. Kiinnosti vain ajella tsekkaamassa, miten tuonne "hotellille" pääsee. Toivottavasti ei ihan sikakova pakkanen ilmaantuisi suunnitelmia sekottamaan. Tänään nipisteli vähän varpaita ja nenänpäätä paluumatkalla. Silti olin ihastuksissani lumimetsästä, joka esittäytyi kelkan valokiilassa niin salaperäisenä.

Sairaalan seinältä muutamia vuosia sitten lukemani runo puhutti. Se innoitti minua kirjoittamaan runoa muistellen ja mukaellen tähän tapaan.

 Kun olen vanha,

haluatko ottaa ryppyisen 

käteni käteesi?

Jaksatko olla minulle hellä?

Koetan hyväksyä,

että vääjäämättä

 luopumisen aika 

lähenee.

Hetkeä pitempään en muista,

mitä juuri sanoit,

aina en sitä edes kuule,

eivätkä minun sanani 

ole ajoin lainkaan

ymmärrettäviä.

Kuitenkin - 

jaksatko silti kuunnella minua?

Verenkiertohäiriöni saavat

askeleeni niin epävarmoiksi, 

että horjahtelen.

Annatko kätesi turvaksi?

Silmieni näkö heikkenee.

Tulee ehkä se kerta,

etten tunne sinuakaan.

Kysyn arastellen:

- Jaksatko rakastaa minua vielä,

kun vanhuus on riisunut

minut alastomaksi?

Olenko vielä silloinkin 

sinulle rakas?