Kuutamon kutsu

 Pakinaperjantain # 322 : täysi taulu

Kuu paistaa loimotti huoneeseen, aivan kuten tuikkiva tähti taannoin. Että ne molemmat osaavat varastaa unen ja rupeavat sitten valvottamaan oikein urakalla.

Tovin tuijottelin salaperäisen näköiseksi valaistunutta pihamaata ja alitajuntani kuuli kuun kutsun. Kutsu vain voimistui ja lopulta jo hieman harmistuin.
 -  Miksi ihmeessä minä keskellä yötä lähtisin ulos lämpimästä sängystäni? Pakkastakin liki -20 astetta, joten vedin vain peitonkulmaa enemmän korvieni yli ja suljin silmät.

Kuu ei vain luovuttanut.
 - Siksi tietysti lähdet, kun kuutamoa ei ole päivällä. Aamuun mennessä se on kadonnut.  Vasta vuorokauden kuluttua on täysikuu, mutta sää lauhtuu ja tulee lumisateet, jolloin todennäköisesti täysikuu pysyttelee pilviverhon takana.

Nyt on paras aika. Tule. Tule joutuin, sillä koillisesta alkaa nousta pian pilviä.

Kuu osasi viekoittelun.  Oli oikein mestari siinä lajissa. Minä tottelin ja nousin. Pukeuduin lämpimästi ja otin kameran mukaan kuvitellen saavani joitakin kelvollisia kuutamokuvia. Kellon viisarit näyttivät kymmentä vaille kaksi, kun ulko-ovi napsahti lukosta auki. Hyinen kylmä kalvakkuus otti minut portaalla vastaan ja hiljaisuus oli täydellinen. Katsahdin kuuta, joka ikään kuin naureskeli ähä-kuttia. Minä en edes huomannut sen yhden vuorokauden vajausta täydestä.

Keskellä pihaa laskin kameran jalustalleen ja napsautin virran päälle, jolloin silmieni eteen rävähti täysi taulu kaikkea sitä informaatiota, millä kuvan ottaisin.

Siirryin tielle ja maailma näytti ympärilläni mystiselle. Tien varren puut heittivät varjojaan. Väliin ne pehmenivät, väliin terävöityivät, sillä taivaalla liikkui harvakseltaan haituvapilviä. Ehkä sää oli vaihtumassa ja aamulla tulisi jo lunta. Sormet alkoivat tuntea kylmää ja työnsin ne takin taskuihin lämmittelemään.  Ellei lumi olisi narissut jalan alla, enkä silloin tällöin olisi kuullut lähirakennusten hirsien rapsahduksia, olisi maailma ollut täysin äänetön, kalvakka, hiljainen, mutta samalla kaunis.

Mieleeni tuli Seidan blogista hänen upeat kuutamokuvansa, jossa eräässä hän oli kuvannut itsensä kuutamokävelyllä. Innostuin kokeilemaan samaa. Tutkailin tovin kameran täyttä näyttötaulua, sillä kuutamon valossa en ole aiemmin kuvannut mitään. Tuskin lopulta siitä numeroita ja tekstiä erotin, sillä silmälasit tahtoivat huurtua liikaa. Viritin kameran ja kipitin kuvattavaksi. Juoksin takaisin, laukaisin kameran uudelleen kiirehtien taas sen eteen tullakseni kuvaan ja sama uudelleen ja taas ja taas. Sitten kuuloni terästyi, kuulin jotakin.

Pysähdyin ja jäin odottamaan. Pitkän aikaa oli vain pelkkää hiljaisuutta, kunnes lumi kahahteli liiterin takana. Ääni oli samanlainen, mihin ensin havahduin. Ei rapsahdus, ei risahdus, vaan kahinaa. Joku muukin oli liikkeellä aamuyöstä, mutta kuka? Hetken mietin, lähdenkö tutkimaan, mutta rohkeus taisi pettää, vaikka arvelinkin, että ehkä jänis tai kettu olisi ääneen vikapää.

Vaan entäpä jos näkisinkin jotain outoa ja ihmeellistä, jotain selittämätöntä ottamissani kuvissa, joihin olen itsekin toivon mukaan piirtynyt? Jospa hangen kahaus tarkoittikin sitä, että joku ylimääräinen olisi ehättänyt kanssani samaan kuutamokuvaan. Valkoinen poroko?

En pystynyt ulkona kuvia katsomaan, sillä akku loppui. Vasta aamulla rupesin tutkimaan, mitä olin kuvannut. Etupäässä kuvissa oli vain LED-näyttötaulun täydeltä lumisia puiden latvoja. Ei ollut minun rinnalleni tai taakseni kuvaan ilmestynyt ylimääräisiä.