Vuosi lopuillaan

Joulu 2014 on siirtynyt muistojen albumeihin. Ikävät muistot, mikäli niitä on, haalistuvat ajan myötä, mutta kauniit säilyvät haalistumatta vuosikymmeniä.
Karsikonperälle joulu toi muassaan talven kireimmät pakkaset. Jo aatonaattona liki -30, eikä se siitä koko joulun aikaan muuksi muuttunut. Pakkanen paukahteli nurkissa kipakasti, huurrutteli puut ja pensaat. Tykytteli aiemmin sataneet lumet puiden oksille saaden kuuset näyttämään yhä vain enemmän kynttiläkuusilta ja koivut liiankin nöyriksi. Se narisi somasti jalan alla, nipisteli poskia, sormia ja varpaita, kun ulkona sytyttelin jäälyhtyjä.  Tähdet tuikkivat hyytymättä kylmään. Muutaman yönä revontuletkin yrittivät leimahtaa, mutta sammuivat yrityksiinsä.

Päiviä sävyttää yhä kaamoshämy ja sinisten hetkien taianomaisuus, joka häipyy pehmeään punerrukseen.

Luonto koristeli joulun, Teki sen ulkoisilta puitteiltaan semmoiseksi, kuin monet meistä toivovat. Itsellä ei ollut tarvetta enää koristella pihaa.
Ihan lepäillessä ei joulun aika mennyt. Innostuin kinkunsulatuskantreista ja neljän tunnin kantritanssimisen aikana syödyt ylimääräherkut saivat kyytiä. Toivottavasti, vai huijaanko itseäni?
Ei lepäilyäkään pidä unohtaa ja mikä olisi sen parempaa pakkaspäivinä, kuin heittää itsensä sohvalle pitkäkseen ja antaa sinisten ajatusten risteillä.

Hyvää uutta Vuotta 2015 

♥

Hyvän joulun toivotusta

- Näyttäisi tästä jo joutavan sisäruokintaan, tuntuu poro tuumivan. - Jouluaattona pitäisi ainakin saada valmiit eväät, että jaksaisi vetää Joulupukin lahjapulkkaa. Tulee olemaan reipas työrupeama.
Tällä porolla on vielä sarvensa, joten se kelpaisi hyvin Joulupukin poroksi.

Taannoin kävi niin, että komeasarvinen petteri oli valittu Saksaan Joulupukin ajokiksi, mutta lähtöhetken tultua poro oli pudottanut toisen sarvensa ja pesti tyssäsi siihen.

Sarvet ovat pudonneet, mutta itsetunto kohdillaan. Ei pelännyt autoja tai paremminkin, ei välittänyt tuon taivaallista ohi ajavista autoista. Ei hötkyillyt tiellä puolelta toiselle,  eikä sitä myöskään huvittanut loikata paksuun lumeen. Minne lie ollut matkalla? Vai oliko lähtenyt karkuun Korvatunturilta?

Lunta on tullut Karsikonperällekin reippaasti ja lumitöissä kunto kohenee. Hyvä niin, sillä metsätyöt jäivät joulutauolle ja saattaa hyvinkin olla, että pitemmällekin tauolle, sillä metsässä on paikoin puoli metriä lunta.  Ei tämä "tyttömetsuri" semmoisessa hangessa pärjää.

Rukkaset ja porrikoukku pöllin päälle. Työn touhussa ei aina huomannut maiseman muuttunutta ilmettä. Milloin oli satanut uutta lunta ja tykky lisääntynyt puiden oksilla, milloin tuuli ja lauha sää olivat puhdistaneet puut lumesta. Yhtä kaikki, maisema on hiljainen. Ei kuulu linnunlaulua. Ei ujella tuuli. Vain hirvi oli loikkinut suon yli. 

Kun puut oli ajettu, metsään jäi reitti. Kävellä se ei kestä, mutta suksella on hyvä liikkua.

"Joulu vanha, ikuinen,

aina yhtä kultainen,

kaunis, herkkä, hempeä,

pyhä, lämmin, lempeä.

Joulunajan odotusta,

hyvän joulun toivotusta."

toivottaa aimarii karsikonperältä

Sydäntalven aikaa

Kaamos on sydäntalven aikaa. Aurinko ei nouse lainkaan horisontin yläpuolelle, mutta pimeitä päivät eivät ole. Sitä ihmettä piti lähteä katsomaan paikan päälle.
Matkalla pohjoiseen kurkin auton sivupeilistä, miten aamutaivas värittyy. Aurinko itse pysytteli piilossa. Yö vaihtui hämärästä idän puolella punaisesta oranssiin.

Lännen puolella olivat toisenlaiset värit. Siellä sävy oli tummasta sinisestä vaaleampaan. Lumikin näytti siniseltä.

Minun ihka ensimmäinen täydellinen kaamospäiväni oli värikylläinen, suorastaan värien leikkiä kautta taivaankannen.katsoinpa mihin suuntaan vain.

Ei palellut sormia kuvatessa, vaikka tuuli oli tuntureilla navakkaa. Tietysti käsiä lämmittivät Titityyn lähettämät "härpäkkeet". Olin ollut onnettaren suosikki hänen blogiarvonnassaan. Kiitokseni siis Ti-ti-tyylle.

Hetken mietin, miten tämä käteen pujotetaan, ennen kuin sormet löysivät reittinsä näissä kauniisti virkatuissa kädenlämmittäjissä.

Huomenna on itsenäisyyspäivä. Onnea Suomi ja hyvää itsenäisyyspäivää  teille lukijani.

Viipyilevä iltahetki

Lähes kuulaan päivän päättyminen alkaa viipyilevällä illalla.  Katselen, miten päivähämärä muuntuu silmissäni salaa sinisen sävyyn. Sinerrys korostuu vain, kun en sytytä pirtissä yhtäkään lamppua.
On hyvä istua ikkunan ääressä ajatuksineen, jotka silloin tällöin jo lennähtävät lähestyvään jouluunkin.
Hämärä syrjäyttää pian sinisyyden ja kietaisee maiseman harmaanharmoniaan. Hetken erottuvat vielä pihan puut tummaa taivasta vasten, mutta metsä ei näytä pimeältä, paremminkin hohtavalta. Viime öinen reipas lumentulo pehmitti kaamosta.

Pihassa joulukuusi sai kynttilät oksilleen ensimmäisenä adventtina. Kuusi löytyi metsän raivaustyömaalta, jossa jo pitempään olin sitä katsellut sillä silmällä. Hieman se oli edelliskeväänä palelluttanut uutta kasvuaan ja latvaansakin, neulaset osaksi karisseet pois. Vaan kukapa nyt täydellinen olisi?

Tänä lyhyen päivän aikanankin on päivässä vähintään kaksi upeaa hetkeä. Juuri tuo viipyilevä iltahetki ja toinen aamuinen havahtuminen, milloin taivas alkaa vaaleta ja miten se kunakin aamuna vaalenee. Mitkä ovat sen kulloisetkin värisävyt, jotka viime aikoina ovat kuitenkin olleet liiaksi harmaan sorttisia.

Marraskuu meni vauhdilla, eikä minun marraskuuni ollut tylsä. Mitenkään talvinen se ei ollut, mutta menetteli mainiosti. Puuta tuli raivattua ja pihaan ajettua reippaasti. Aikaansaannos on useampi motti, joten pökköä pesään on seuraavinakin talvina.