Kesäretki tuntureille

Minulla piisaa retkihaaveita ja -haasteita.
Tuskin niitä kaikkia pystyn toteuttamaan. Kuitenkin yksi pitkäaikaisemmista on nyt siirtynyt muisteluosastolle parin sadan kuvan kera.

Juhannus ja yöttömän yön taika Lapin tuntureilla olivat minulle houkutin. Ajoitus oli mitä parhain Saanalle kipuamiseen. Tällä retkellä en ollut yksin, vaan parhaan seuran kanssa. Meitä oli kaksi vanhaa ja yksi nuorukainen. Isovanhemmat ja lapsenlapsi.

Saanan tunnistaa heti, kun se ilmestyy näköpiiriin. Se on kuvista tuttu muodoltaan ja siitä voi oikeutetusti sanoa  "Kilpisjärven mahtava Saana, tunturi tuimien tuulien, yllä jylhän korkea taivas, jäämeren henki ja pakkanen".

 Todellakin kova tuuli ja muutama sadepisara koettivat saada meidän trioa toisiin ajatuksiin siinä onnistumatta. Matkalla tosin kaipasin käsineitä ja harmittelin, etten huomannut sujauttaa niitä matkaan. 

Sormia paleli. 

Ei ihme, sillä huipulla oli vain +1 aste. Maassa paikoin lunta ja tunturilampi jäässä. Aurinko yritti pysytellä suuremman osan retkeä näkyvillä ja selkeässä säässä maisemat avautuivat henkeä salpaavan upeina esittäytymään.

Ylös mennessä, juuri n. 750 portaan ensimmäisellä askemalla huimasi, mitä tuleman pitää. Kun alun 100 porrasta olivat takana päin, niin sykettä oli ruvettava tasaamaan..

Kilpisjärvellä ei ole kesä päässyt vauhtiin. Tunturikoivuissa paikoin vain pikkiriikkiset hiirenkorvat tai ei niitäkään. Tunturikurjen herne kukkii, samoin lapin orvokki ja etelämmässä tienpenkat ja niityt keltaisenaan kulleroita ja suot valkeanaan hillankukkia

Täällä kotona Koillismaallakin kullero ja metsökurjenpolvi kukkivat parhaillaan. Myös hilla.

Lapissa on talvi vielä niin lähellä. Jääsohjoa jäljellä Kilpisjärvessäkin. Myös perinteiset hiihtokisat kuuluvat käsivarren juhannuksen viettoon. Olisipa ollut hauskaa osallistua, mutta sen verran Saanan 8 km kypsytti, että unohdin hiihtämisen.

Matka Kilpisjärvelle ajeltiin Pallaksen kautta. Sen Vatikuru on mielenkiintoinen paikka. Kesäasussaan kuru on karu, mutta syksyllä maaruskan loistaessa varmasti hyvin kaunis. 

Puita ei näy. Ne ovat jääneet jo aikaa rinteiltä pois, ensin kuuset, sitten männyt. Tunturikoivut yrittävät sinnitellä vielä, mutta eivät nekään pysty kivirakassa kasvamaan.

Tunturipuro lirisee kuljettaen viimeisiä sulamisvesiä.

Kiiruna on yllättäen polulla. Sillä on vielä höyhenpuvussa paljon valkoista, kuitenkin erittäin hyvä suojaväri tämän hetkiseen maastoon nähden.

Pesä on lähellä, niin rohkeasti se pysyttelee askeleen, parin etäisyydellä meistä. Houkuttelee ohittamaan pesänsä. 

Suotta meitä pelkää. Ihailtiin sitä vain.

Valoisaa aikaa on vuorokaudessa 24 tuntia. Ei ihme, että myöhäissyksyllä aurinko väsähtää, eikä nouse lainkaan, kun nyt ei malta vaipua horisontin taakse, Olen tottunut jo öiden valoisuuteen, ei tarvitse vetää ikkunan eteen kaihtimia, eikä verhoja. 

Kotona oli mukavaa nähdä pikku poroja. Ovat kasvaneet kovin. 

Pihan lintupöntöt ovat tyhjentyneet, on niin hiljaista. Suolta sentään kuuluu tuulihaukan ääntely. Kesän alussa luulin, ettei se tulekaan asuinsijoilleen, vaan kuuluupa tulleen. Kaikki siis kohdallaan.

Minä poljen, minä ohjaan

..ja taival taittuu sukkelaan.

Ravistelin tänä aamuna polkupyöräni hereille lähes viisivuotisesta horroksestaan.  Kunnossa oli, vain kumpaankiin kumiin hiukan lisää ilmaa.
Viimeiseen kahdeksaan vuoteen en ole pyöräillyt muuta, kuin kesäisin parin kilometrin matkan joelle virvelöimään ja takaisin.
Olen ehtinyt ajatella, miksi uusi pyörä tuli ostettua, kun pyöräily jätti kiinnostamasta.

Viime aikoina on näkynyt muutamia retkeläisiä polkemassa täydet pakkaukset pyörälaukuissaan. Yhdellä jopa sivuvaunu, jossa matkusti koira. Joka kerta mietin, miksen minäkin? Onhan minulla pyörä, on jopa pyörälaukut. Ajatuksen asteelle on kohdallani vain jäänyt, kunnes tänä aamuna alkoi tapahtua. Näin helposti tauti tarttuu.

Etsin kypärän. Pakkasin reppuun vesipullon ja lisäpuseron, kännykän ja kameran. Starttaan melko vähin varustein. Ei ollut selkeää suunnitelmaa reitistäkään.

Aluksi matka etenee metsäautotiellä. Aamu on kylmä ja käsineet ovat tarpeen.
Selfiekuvien otto ei rupea lainkaan onnistumaan. En saa maisemaa, pyörää ja itseäni samaan kuvaan.

Kiiren jätin sovinnolla matkasta pois.
On aikaa poiketa metsän puolella tarkastamassa mustikan kukintatilanne. Tehdä koukkauksia tutkimaan, miten paljon tonko-ojissa on vettä.
 Kyllä sitä on ja aivan liian kanssa. Rentukatkin ovat osin jääneet veden alle.

Aamu on hiljainen. Linnut eivät laula. Porot poissa näkyvistä. Mutta tuuli on herännyt ja työntyy väkisin matkaseuraksi, vaikken lainkaan välittäisi. Ettäs kehtaa ja nimenomaan kehtaa puhaltaa vasten naamaa.
Vastasiin polkiessa ei tunnu kylmältä, mutta alamäkeä lasketellessa rupean kaipaamaan lisäpuseroa. Ennen pitkää se on kaivettava repusta.

Posion suuntaan en lähde. En, Kouvan Kievariinkaan. Tie sinne päin on kehnonlainen, joten jatkan paremmalla baanalla.

Ylämäki alamäki vuorotellen tiheään tahtiin. Semmoinen on vaaramaisemassa etenevä metsäautotie. Välillä tuoksuu mäntypuu, sillä monin paikoin matkan varrella on valtavia pöllipinoja odottamassa kuljetusta jatkojalostukseen.

Suomaisema viehättää. Semmoisen kohdalla pysähdyn ja kuvaan. Harppaan ojan yli suon puolelle varmistamaan, näinkö oikein.
Todellakin, muutama hillankukka mättäällä

 Matka jatkuu.
Väsymys alkaa tuntua jaloissa ja peppukin puutuu. Koetan välillä polkea seisten ja jyrkkempiä vastasia kävelen.
Sitten teen hetken tauon. Tankkaan itseäni ja käyn halaamassa isoa Mäntyä. Uskon, että iso Mänty lataa minuun uutta puhtia, kun sitä niin kauniisti pyydän.

Vitkalaukaisulla kuvaus ei onnistu. Ei löydy kameralle paikkaa, että olisi kokonainen päässyt kuvaan.

Voimahali on tarpeen, sillä loppumatkalla on pari kypsyttävää nousua. Välillä pyörää taluttaessa ajattelen, miten helpolla ojassa virtaava vesi pääsee. Aina vaan alaspäin ja laulellen vieläpä. Tosin nautin kuulla veden lirinöitä ja virtaavaa vettä on mukava katsoakin.

Tuulelle minulta ei pisteitä heru. Koko matkan oli vastaan. Sikäli käsittämötöntä, sillä kotiin tulin päinvastaisesta suunnasta, mitä lähdin. Oli neljän  tunnin reissu.

Kesä on tullut

Kun edelliskerralla kirjoitin, niin lopetin sanoihin - meillä on kevät. Päiväys oli tuolloin 22. toukokuuta.
Nyt aloitan - meillä on kesä  ja päiväys on tänään 2. kesäkuuta ja välissä vajaa kaksi viikkoa.
Totta se on - Karsikonperällekin on tullut kesä ja haarapääskyset.
Kevät oli ja meni niin sukkelaan.

Nyt täällä tapahtuu luonnossa nopeasti ja paljon.
Porot ovat vasoneet ja tuovat pienokaisiaan näytille. Muutama päivä sitten näin ensimmäisen pikkuporon. Emo kiirehti sen kanssa hyvin nopeasti metsän suojiin. Vasa oli niin pikkuinen, etteivät jalatkaan tahtoneet sitä kantaa.
Kuvan vasa on ilmeisesti vain muutamien tuntien ikäinen. (Eipä vasaa kunnolla edes kuvastani huomaa.) Toisen kuvan vaalea vasa jo hieman vanhempi.

Ihka ensimmäiset rentukat on pakko kuvata ja esitellä. Pihaojan varsilla ovat suurimmaksi osin vielä nupulla, mutta aukeavat varmasti pian. Aurinkoiset rentukkapaikat helottavat jo keltaisina.

Koivu on saanut lehdet ja koko puu ihastuttaa hempeän vihreässä kesäkoltussaan. Niin ikään maasta on ruvennut tunkemaan jos jonkin moista rikkaruohoa, myös luonnonvaraiset niittykullerot ovat päässeet kasvun alkuun. Mustikka on kukkanuppuvaiheessa.
Minun ainokainen hyötykasvini - raparperi on saanut puhkaistua multapeittonsa ja pullottaa punaisena pallona sen päällä.

Mutta kylmää on. Huh, miten kylmää ja tuulista.
Kesäiseltä ei tunnu, vaikka miten on kesäkuu. Yöllä on ollut pientä pakkasta tai hallaa, miinusta joka tapauksessa, eikä päivisinkään helteillä herkutella.
Viime maanantaina silpasin talviturkin pois, tosin toppatakki on yhä käytössä. Minun uimalampeni on puolen kilometrin päässä, enkä saunasta suinkaan pulahtanut.

Kesä puhalsi linnut ruokintapaikoilta, tai paremminkin, ne eivät jääneet norkoilemaan, kun tarjoilu on loppu.  Sen sijaan oravan poikasia näkee tuon tuostakin tutkimassa, löytyykö syötävää. Tässä vaiheessa hirvittää, miten monta pikkukurrea loppujen lopuksi näihin nurkkiin jää.

Pihan pesäpöntöt ovat lähes kaikki varattuja. Vihdoin kelpasi pönttö myös leppälinnuille, joista koiras viihdyttää nyt koko pihapiiriä sulosävelillään. On varsin innokas livertelijä. Hyvin mielelläni minäkin jään sen musisointia kuuntelemaan.

Jänis vaihtaa kiiresti valkoista talvipukuaan ruskean sävyiseksi. Eilen sillä vilkkui vielä pitkät valkoiset sukat, kun loikki auton edestä karkuun. Kevään poikasia on näkynyt useita liiskaantuneina maanteillä. Eivätkö osaa pelätä autoja?

Oli myös sopiva aika lähteä kesän ensimmäiselle retkelle.

 Kiinnosti löytää polun pää ja antautua sen viekoteltavaksi. Lähteä kesäseikkailuun pitkospuille ja kiivetä vaaran rinteitä korkealle katsomaan, miten kauas voi nähdä. Löytää viehättävä autiotupa, jonka portailla hörppiä kahvit ja ajatella sinisiä ajatuksia.

Niinhän minä sitten teinkin.