Keskitalven kireyttä ja heleyttä

Kireää ja heleää.
Kylmää ja kaunista. Kuvattavaa riittää, kun rohkenee kuvauskalustoaan kiikuttaa- 37 asteen pakkasessa. Minä yritän parastani.

Pehmeän sinipunainen hämy värittää hankia, kun aurinko tekee nousuaan. Aamu herää hitaasti niin kauniina ja niin kylmänä.

Kaamos on ohi.
Muutaman tunnin aurinko helottaa täysillä, mutta lämpöä siltä ei heru. Silti se on mitä tervetullein kipuamaan päivä päivältä yhä korkeammalle.

Ulos pakkasesta huolimatta, mutta jätän suosiolla sukset ja lumikengät paketteihinsa.
 Kerrospukeudun huolella, jopa niin pönäkäksi, että liikkuminen on hieman kankeaa.  Talven lumo on kuitenkin kietonut minut niin valtaansa, etten voi sitä vastustaa.

Minä palelen vain katsoessani pikkiriikkisessä avovedessä uivia laulujoutsenia.
Miten ne voivat selvitä -37 asteen pakkasissa? Näen ensin vain kaksi joutsenta, sitten huomaan toiset kaksi, jotka nukkuvat. Lopulta lintuja on kaikkiaan kuusi, mutta osa niin huomaamattomina lumista rantaa vasten. Samaan veteen lennähtää myös koskikara. Eka kertaa bongaan sen. Kuvaankin, mutta niin hätäisesti.

Miten mahtaisi tulla uni lumisviitin jääpetillä?
Kokematta jää, vaikka mielin kokeilla. Yöpyminen  on niin hintavaa, että jätän seuraavaan kertaan.

Vaikka mistä sen tietää, jos aamulla herätessään lumisviitissä olisi näyttänyt näin raikkaalta.

Kesäretki tuntureille

Minulla piisaa retkihaaveita ja -haasteita.
Tuskin niitä kaikkia pystyn toteuttamaan. Kuitenkin yksi pitkäaikaisemmista on nyt siirtynyt muisteluosastolle parin sadan kuvan kera.

Juhannus ja yöttömän yön taika Lapin tuntureilla olivat minulle houkutin. Ajoitus oli mitä parhain Saanalle kipuamiseen. Tällä retkellä en ollut yksin, vaan parhaan seuran kanssa. Meitä oli kaksi vanhaa ja yksi nuorukainen. Isovanhemmat ja lapsenlapsi.

Saanan tunnistaa heti, kun se ilmestyy näköpiiriin. Se on kuvista tuttu muodoltaan ja siitä voi oikeutetusti sanoa  "Kilpisjärven mahtava Saana, tunturi tuimien tuulien, yllä jylhän korkea taivas, jäämeren henki ja pakkanen".

 Todellakin kova tuuli ja muutama sadepisara koettivat saada meidän trioa toisiin ajatuksiin siinä onnistumatta. Matkalla tosin kaipasin käsineitä ja harmittelin, etten huomannut sujauttaa niitä matkaan. 

Sormia paleli. 

Ei ihme, sillä huipulla oli vain +1 aste. Maassa paikoin lunta ja tunturilampi jäässä. Aurinko yritti pysytellä suuremman osan retkeä näkyvillä ja selkeässä säässä maisemat avautuivat henkeä salpaavan upeina esittäytymään.

Ylös mennessä, juuri n. 750 portaan ensimmäisellä askemalla huimasi, mitä tuleman pitää. Kun alun 100 porrasta olivat takana päin, niin sykettä oli ruvettava tasaamaan..

Kilpisjärvellä ei ole kesä päässyt vauhtiin. Tunturikoivuissa paikoin vain pikkiriikkiset hiirenkorvat tai ei niitäkään. Tunturikurjen herne kukkii, samoin lapin orvokki ja etelämmässä tienpenkat ja niityt keltaisenaan kulleroita ja suot valkeanaan hillankukkia

Täällä kotona Koillismaallakin kullero ja metsökurjenpolvi kukkivat parhaillaan. Myös hilla.

Lapissa on talvi vielä niin lähellä. Jääsohjoa jäljellä Kilpisjärvessäkin. Myös perinteiset hiihtokisat kuuluvat käsivarren juhannuksen viettoon. Olisipa ollut hauskaa osallistua, mutta sen verran Saanan 8 km kypsytti, että unohdin hiihtämisen.

Matka Kilpisjärvelle ajeltiin Pallaksen kautta. Sen Vatikuru on mielenkiintoinen paikka. Kesäasussaan kuru on karu, mutta syksyllä maaruskan loistaessa varmasti hyvin kaunis. 

Puita ei näy. Ne ovat jääneet jo aikaa rinteiltä pois, ensin kuuset, sitten männyt. Tunturikoivut yrittävät sinnitellä vielä, mutta eivät nekään pysty kivirakassa kasvamaan.

Tunturipuro lirisee kuljettaen viimeisiä sulamisvesiä.

Kiiruna on yllättäen polulla. Sillä on vielä höyhenpuvussa paljon valkoista, kuitenkin erittäin hyvä suojaväri tämän hetkiseen maastoon nähden.

Pesä on lähellä, niin rohkeasti se pysyttelee askeleen, parin etäisyydellä meistä. Houkuttelee ohittamaan pesänsä. 

Suotta meitä pelkää. Ihailtiin sitä vain.

Valoisaa aikaa on vuorokaudessa 24 tuntia. Ei ihme, että myöhäissyksyllä aurinko väsähtää, eikä nouse lainkaan, kun nyt ei malta vaipua horisontin taakse, Olen tottunut jo öiden valoisuuteen, ei tarvitse vetää ikkunan eteen kaihtimia, eikä verhoja. 

Kotona oli mukavaa nähdä pikku poroja. Ovat kasvaneet kovin. 

Pihan lintupöntöt ovat tyhjentyneet, on niin hiljaista. Suolta sentään kuuluu tuulihaukan ääntely. Kesän alussa luulin, ettei se tulekaan asuinsijoilleen, vaan kuuluupa tulleen. Kaikki siis kohdallaan.

Kaamoksen kauneutta

Kaamos on lopuillaan ja aurinko on Lapissakin ehtinyt käväistä useampana päivänä näyttäytymässä. Hämärän aika on pidentynyt ja pikku hiljaa päivä alkaa pidentyä. Tietenkin pilvipäivinä on yleiskuva harmaan sävyissä, mutta selkeänä päivänä aamutaivas alkaa punertua enteillen auringon pikavisiittiä puolen päivän aikoihin.

Taivaan pastellisävyiset värit heijastuvat hankeen, joka sekin vivahtaa siniseen pohjois-koillisessa. Kun taas päinvastaisella suunnalla hehkuu oranssia ja punertavaa.

Keskipäivällä kuu näyttää olevan matalalla ja antaa maisemalle lisää kylmäntuntua. Kylmää todella on, sillä mittarissa on -30.

Maisema kuin maalaus, paitsi nuo sähköjohdot, tosin niihinkin taiteilija on sivellyt valkoisen harson peitteeksi.

Sukset pysyivät paketissa ja paketti Savottakahvilan seinustalla. Ei tullut intoa laduille, vaikka ne niin houkuttelevilta näyttivätkin. Myös ennustettua revontulien leiskuntaa ei näkynyt, vain aavistus, että iltayötaivaalla jotain väreili. Toisella kertaa sitten.