Jäin syksyn sillalle,
ihailemaan sen värejä.
Keskelle keltaisia ja punaisia
vaahteranlehtiä.
Jäin kuuntelemaan lumoutuneena
luonnon ääniä,
tuulen ja sateen,
myrskyn.
Olen syksyn tytär.
Vuosia sitten kirjoittamani runon pätkä tulee mieleen katsellessani syksyn värejä.
Vedessä olevaa käkkyräpuuta olen kuvannut useana syksynä. Aina se kestää talven ja saa uuden kesän päästen peilaamaan itseään veden pintaan. Rapistuu se kylläkin vuosi vuodelta, mutta on silti terhakka. Minäkin rapistun, mutta pysyttelen pinnalla.
Muutostani Uudenkaupungin seudulta Koillismaalle on neljä vuotta. Sen koommin eivät vaahteranlehdet ole kahisseet jalkojen alla. Hehkuvassa syysvärissään juuri vaahterat olivat silloisen pihani syyskomistuksia.
Nyt katselen portaalta keltaisia koivuja ja kotitieltä suota, joka on kauneimmillaan syksyisin.
Nautin olostani.
Ehkä siksi, että pidän syksystä, se on myös innoittanut runoilemaan. Usvaiset aamut ja sateen ropinat ikkunaan ovat rauhoittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Monesti houkuttaa vetämään kumisaappaat jalkaan ja askeleet läheiselle metsätielle. Saattaa silloin saapas löytää lätäkön ja loiskis!
Syksy kiirehtii.
Se vaikeroi tuulessa.
Ilakoi vaahteroissa.
Se sulkee syleisyynsä kesän.
Aurinkotuoli on poissa pihalta.
Kadun asfaltti ei enää polta jalkoja.
Aamukaste herättelee
kohmeista ruohikkoa.
Kylmän yön jälkeen järvi luovuttaa lämpöään. Usva on paksu, eikä auringon voima saa sitä hevin haihtumaan.
Aamu herää hitaasti
antaen pilven roikkua
matalalla.
Yösade on pisaroinut
janoiset heinänkorret
ja kukkaset uuvuksiin.
Aurinko pitää vapaapäivää.
Tänään auringolla on täydellinen vapaapäivä. On kaiketi lakossa, kuten moni muukin.
