Syksy koristautuu väreihin ja sen väriskaala on äärettömän kaunis silloin, kun olosuhteet ruskalle sattuvat olemaan suotuisat.
Edellisviikon reippaimmillaan -5.6 asteen pakkaset saivat ihmeitä aikaan.
Itäkairan Prinsessa tunsi olevansa kuninkaallinen saadessaan vaeltaa syksyisin pitkin punaisia mattoja. Minä tunnen niin ikään itseni jalosukuiseksi tallustaessani pitkin hehkuvan punaisesta riekonmarja- ja mustikanvarvustosta nivottua mattoa.
Ylellistä.
Mikä riemullinen värikimara tunturimaasto onkaan! Se on värien ihastuttava sinfonia, jonka läpi rohkenevat luikerrella tuskin askelta leveämmät polut kierrellen kiviä puolelta jos toiseltakin.
Kun eteen avautuu polku, sen kutsua en hevin tukahduta. Aina löytyy aikaa tutustua uuteen polkuun ja ottaa selvää minne se johtaa.
En ole varma, olenko itse liekeissä, vaiko eteen aukeava purppurainen suo, jonka jokainen heinätupsu ja vaivaiskoivu ovat saaneet väripensselistä sipaisun.
Ei polku aina helppo ole. Kyllä se osaa kivuta äkkiä niin jyrkästi ylös, että joutuu käsin ottamaan rinteestä tukea. Vasta tasaisemmalle päästyä voi seisahtaa ihailemaan uusia näkymiä.
Ihastun tunturikoivuihin, jotka koreilevat kaikilla värisävyillä voimakkaan oranssinpunaisesta keltaiseen.
Uskomattoman kaunista.
Puurajan yläpuolella vaeltaja tuntee tuulen työntyvän puseronsa alle. On parasta lisätä hieman vauhtia, ettei vilu ala vippasta.
Tunturinlaella on taukotupa, eikä sen seinien sisäpuolelle tuuli pääse. Tupa on edellisten retkeilijöiden jäljiltä lämmin, joten on mukava vaihtaa kuiva paita ja sujauttaa hikimärkä reppuun.
On pikkuinen puuceekin, jossa todella saa tuntumaa siihen, miltä tuntuu sanan mukaisesti - tuulen huuhtoma p...e.
Huh, huh, ihan se raaka pohjoisen tuuli tuntuu vieläkin iholla.
Hivenen valkoista kaiken väri-ilottelun lopuksi.
