Näytetään tekstit, joissa on tunniste aamu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste aamu. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 15. heinäkuuta 2026

Aamusta päivä on pitkä


Kun seisoo rantatörmällä jo kuuden aikaan ammulla, niin väkisinkin päivästä tulee pitkä.  Kalat eivät olleet kuitenkaan nälkäisiä tarjoillessani niille aikaista matoa ja kotiin palattiin ilman saalista. 

Se oli silloin se, mutta eilen oli uusi päivä ja ahvenilla nälkä. Maltoin olla kuitenkin jämpti ja onkia vain sen verran, mitä  ahvensoppaan kahdelle tarvitaan.  Aamu on parasta, silloin ei ole liian kuumaa ja jaksaa kiertää lammen hyllyviä rantoja antoisaa onkipaikkaa hakien. On huippumukavaa tuijottaa maagisesti punaista ongenkohoa.

Luulen, että kalat tiedottavat jollain konstilla toisilleen petollisista lieroista. Siltä tuntuu, jos kala sattuu putoamaan koukusta veteen tai minä palautan liian pienen kalan uimasille takaisin, että nämä onnekkaat viestivät vaarasta lajitovereilleen.


Ei päivä ollut eilen läheskään puolessa, kun kalat olivat jo jääkaapissa ja  kalastajat lähdössä suolle. En voi jättää hillastusta väliin!

 Hilla on poimittavaa ja hyvällä hillasuolla marjoja kypsyy päivittäin. Marjastajien autoliikenne meidän syrjäisellä kylätiellä on viimeisen viikon aikana kymmenkertaistunut. Ei ihme, sillä soita on kaikkialla ja vuoden paussin jälkeen taas hyvä hillavuosi. Ei kannata kuitenkaan päästää intoaan hillakuumeeksi asti.

Nyt myrkyn lykkää, kun mustikat kypsyvät samaan aikaan. Kävin päivällä poimimassa ensimmäiset testimustikat ja leivoin piirakan. En pullataikinaan, vaikka siihen mielestäni paras mustikkapiirakka tuleekin. Murotaikina sai kelvata. 

Harmittava hidaste sattui juuri ennen piirakkataikinan tekoon ryhtymistä. Voi oli loppunut!  Pakko oli käydä ostamassa. Kauppaan mennessä seurattiin tämän nelikon kulkua.


Olivat kai Hilltop-ravintolaan menossa. Mutta voi, mahtaako rouvilla olla sisäänpääsyä tässä karvakunnossa?  Ryhmä ohjattiin hienovaraisesti heinän syöntiin ja vartomaan uuden karvan kasvua. Kuukauden kuluttua ei ole enää syytä reppanoiksi puhutella.


Voi poroparat, ette saa olla missään rauhassa. Ei meidän autotallissakaan. Piirakkatouhuissani vilkaisin ikkunasta ulos ja seurasin, miten Mies kävi käskemässä poron pois autotallista. Poro totteli, mutta Miehen tultua tupaan, poro palasi talliin.
- Ei se käy, mutisi harmistunut Mies ja lähti häätämään uudelleen. Siinä hetken seisovat vastakkain, lopulta poro kääntyi pois. Nyt autotalliin kulun estää punainen vaate.
Meidän auto oli saanut häädön paljon aikaisemmin.  Haarapääskyset tekivät sen asuttamalla viime kesäistä pesää. Nyt ne kiikuttavat pikku pääskyjen kakkapusseja ulos. 

Porot saavat toki oleskella meillä pihassa. Jaksan lapioida niiden kakkakikkareet pois, jos sattuvat vahingossa semmoiseen paikkaan papanansa lykkäämään. Pahojaan eivät ole tehneet, eikä pihassa sattuneesta syystä ole kesäkukkasistutuksiakaan, mitä vain päivänkakkaroita, vanamoita ja tiepenkoilla hirvensäärinurmea.


Aamusta on päivä pitkä. Joskus, kuten eilenkin tuntui, ettei iltaa tulekaan. Auringonlaskua en ole jaksanut aikoihin nähdä. Olen niin iltauninen. 

Aurinko pysyttelee taivaanrannalla vielä varttia vaille klo 24. Sitten se levähtää muutaman tunnin ja kipuaa näkyviin uudelleen. Yöt ovat yhä valoisia, vain muutaman tunnin hento hämärä keskiyöllä, kun taas alkaa uusi aamu ja on koko päivä aikaa keksiä jotain kivaa. Tänään on uintipäivä. Tilasinhan Temusta kesäkuulla uimapuvunkin.

Iloa kesäpäiviin!

torstai 23. toukokuuta 2024

Tämä toukokuun aamu

 

 Nämä toukokuun aamut ovat upeita. 

Eivät tietenkään kaikki, mutta nautin sitäkin enemmän sellaisista, kuten tämä aamu.

 Pientä harmitusta kuitenkin ensin, sillä pakkasyö kuritti kevätkukkiani. Joka toukokuu sovin itseni kanssa, etten osta kukkia. Kuitenkin ostin taas muutaman ja niistä yksi, nimenomaan kuolemattomuuden kukka paleltui.

Takaiskusta huolimatta aamu on upea. Aurinko lämmittää nopeasti, vaikka vielä kuuden aikaan talsiessani järvelle oli  +2 astetta. Rannassa näkymä veden yli oli kaunis.

Täysin tyynenä ja sinisenä hohtava järvenselkä, sininen taivas.


Soudan järven rantoja mukaellen nauttien aamusta. Soudan katseellani ahmien kevättä.  Vaarat piirtyvät varjoina veteen, vaikka ovatkin kilometrien päässä, mutta niin korkeat, että rinteillä olevat lumilaikut näkyvät. 

Perämieheni hoitaa suunnan ja aikanaan ohjaa veneen katsikoille ja rantaan. Katiskassa on yksi hauki. Se riittää mainiosti.

Kurki lentää ohitse. Sillä on suussaan joko pesänrakennustarvikkeita tai sammakko. Se asia ei selvinnyt. Vilkot huutelevat ahkerasti. Joku lokki, ehkä kalalokki lentelee saaliin toivossa.

Rantapolulla tuoksuu koivu. Sitä tuoksua olen useana aamuna odottanut. Muutaminen kylmien  päivien ja pakkasöiden takia koivun lehti ei ole jaksanut kasvaa pientä hiirenkorvaa isommaksi, mutta nyt se tuoksuu.

Hidastelen kävelyä. Vedän sisälleni kevään raikasta ilmaa. Vanhoille peltosaroille alkaa ilmestyä pientä vihreää. Heinätuppaat ovat herämässä. Myös kulleroiden ensimmäisiä lehtiä erottuu vanhan heinän seasta.

Hyvä on istua kotiportaalle ja todeta ilahtuneena, miten hienoa, että  kohta on kesä.  Mies kaapaisee pari korallista lunta hauen päälle ja istahtaa viereen.  Ei katkea kylmäketju!


 

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Avaimesta juttua




Edelliselle viikolle tarjosi jännitystä avain. Se tuiki tavallinen abloyavain.

Valokuvausretken majoituspaikaksi olin varannut netistä pikkuruisen mökin.
Tulostanut myös asiaan liittyvät paperit.
Perille päästyä piti soittamalla saada mökin avainlokeron koodi ja numerot järjestämällä laatikosta avain.

Yllätys.
Mökin avainkoodilaatikko on rikottu ja avain poissa.
Pakkanen kiristyy, myös hämärä muuttumassa pimeäksi.


Uusi soitto ja saadaan seuraavan mökin avainkoodi.
Mitä hullua, tekniikka ei toimi - 36 asteen pakkasissa. Sormet ovat koodinumeroiden vyöryttämisestä tönkköinä. Silmälasit huurtuvat ja estävät näkemisen. Pakko on siirtyä autoon lämmittelemään ja soittamaan lisää neuvoja.
Meille luvataan tuoda mökkiavain 50 kilometrin päästä. Huh, miten pitkältä tunnin odottaminen tuntuu, kun luvattu puolituntinen on reilu tuntinen.

Mökki on ok.
Seuraavana aamuna on ulkona pakkasta - 38. Maailma värittyy oranssiin, punaiseen, violettiin, siniseen, kellertäväänkin. On sykähdyttävän upeaa katsella värikästä auringonnousua, kun tunturin tykkypuutkin punastelevat.
Syvä hiljaisuus vallitsee kaikkialla. Porot, kuukkelit ja riekotkin ovat etsiytyneet suojaan. Niitä ei näy lainkaan.


Uusi yllätys on valmiina retkeltä palaajille.
AVAIN on pudonnut. Mutta onneksi vain toinen avain, joten ei hätää, mutta iso harmitus.
Tämä asia kääntyy hyväksi seuraavana päivänä, jolloin kierretään eilisen reitit ja avain löytyy.

Valoisaa aikaa piisaa nelisen tuntia. Silti eivät pitkät illat käy yksitoikkoisiksi  Puuhaa on seuraavan päivän ohjelman suunnittelu.
Sukset ja lumikengät joutavat edelleen jäämään auton peräkonttiin  Kylmää on, mutta se tietää upeaa aamua ja iltaa valokuvaajalle.


Kun ei suksilla, niin hyvä vaihtoehto on nousta cabinilla ylös.
Cabini heiluu tuulessa niin ikävästi, että ensimmäistä kertaa noissa vempaimissa tunnen kouristuksia mahan pohjassa.
Jotta liikuntaa tulisi päivän päälle, kävellään laskettelurinteen reunaa alas. Matkaa vain 1 km, mutta jyrkkää. Se on Maailman cup-rinne. Yhtään laskettelijaa ei näy.
Minä hurmaannun maisemasta. Paksu pilvien massa on alapuolella ja lumi jalkojen alla punaista.
Jalat joutuivat lujille, sillä rinne on paitsi jyrkkä, myös hivenen liukas.

Kotiin alkaa tehdä mieli, kun pakkassää muuttuu leudoksi ja värit harmaaksi.
Nopeasti ovat tavarat aamulla on autossa. Minä viimeisenä suljen mökin oven. Auto starttaa kotimatkalle.
Seis! Kaulahuivini jäi.
Ei voi auttaa. Ei ole avainta, huivi saa jäädä. Jatketaan matkaa.
Seis!!  Voi hirveää!! Myös laukku jäi. Rahapussi ja tabletti.

Soitto taas koodipaikalle ja sieltä annetaan numerot. Niiden avulla pitäisi päästä rakennukseen, jossa on avain "meidän" mökkiin.
Mutkun  koodi ei toimi taaskaan! Jäässä yhä, eikä sula vaikka tulitikuilla lämmittää.

Pakko lähteä ajamaan 50 km ja hakemaan avain. Hiljaisuuden vallitessa.


Tykkyjen keskellä tuntui, kuin olisi jossain toisessa maailmassa. Epätodelliselta tuntui avaimen hakumatkakin, joskin erilailla.

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Keskitalven kireyttä ja heleyttä


Kireää ja heleää.
Kylmää ja kaunista. Kuvattavaa riittää, kun rohkenee kuvauskalustoaan kiikuttaa- 37 asteen pakkasessa. Minä yritän parastani.

Pehmeän sinipunainen hämy värittää hankia, kun aurinko tekee nousuaan. Aamu herää hitaasti niin kauniina ja niin kylmänä.


Kaamos on ohi.
Muutaman tunnin aurinko helottaa täysillä, mutta lämpöä siltä ei heru. Silti se on mitä tervetullein kipuamaan päivä päivältä yhä korkeammalle.

Ulos pakkasesta huolimatta, mutta jätän suosiolla sukset ja lumikengät paketteihinsa.
 Kerrospukeudun huolella, jopa niin pönäkäksi, että liikkuminen on hieman kankeaa.  Talven lumo on kuitenkin kietonut minut niin valtaansa, etten voi sitä vastustaa.


Minä palelen vain katsoessani pikkiriikkisessä avovedessä uivia laulujoutsenia.
Miten ne voivat selvitä -37 asteen pakkasissa? Näen ensin vain kaksi joutsenta, sitten huomaan toiset kaksi, jotka nukkuvat. Lopulta lintuja on kaikkiaan kuusi, mutta osa niin huomaamattomina lumista rantaa vasten. Samaan veteen lennähtää myös koskikara. Eka kertaa bongaan sen. Kuvaankin, mutta niin hätäisesti.


Miten mahtaisi tulla uni lumisviitin jääpetillä?
Kokematta jää, vaikka mielin kokeilla. Yöpyminen  on niin hintavaa, että jätän seuraavaan kertaan.


Vaikka mistä sen tietää, jos aamulla herätessään lumisviitissä olisi näyttänyt näin raikkaalta.



tiistai 8. joulukuuta 2015

Aamuvirkkuna - raapale



Heräsin liian aikaisin.
Hiivin alakertaan vilkaisemaan kelloa. Varttia vaille viisi, eikä unesta tietoakaan.

Tupa on hämyinen. Pieni led-valo vain hyllyllä. Verhottomista ikkunoista näkyvät pihakuusen kynttilät, jotka tuikkivat tuulen heilutellessa kuusen oksia. Tuvan seinään piirtyy varjoja.

Olen vain. Istun. Kuuntelen hiljaisuutta. Ajatukset vaeltavat lähellä ja kaukana.
Sitten särjen hämärän sytyttämällä valon.

Pöydällä on eilinen lehti, lukematta.
Selailen ja löydän himmelin askarteluohjeet. Juuri edellisviikolla etsin olkia. Ei niitä mistään löytynyt. Tai jos löytyi, niin pahasti halkinaisia. Ohjeessa tehtiin himmeliä paperisista mehupilleistä ja sprayjattiin lopuksi kultavärillä.

Monta himmeliä olen tehnyt oljista. Itsellä ei enää yhtäkään.
Jään pohtimaan himmelin tekemistä ja pistän aamukahvin tippumaan.


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Hiljainen Karsikonperä



Aamulla ikkunan takana olisi pelkkää mustaa ilman lyhtyjä. 
Vasta valjetessa puut alkavat piirtyä siniharmaata taivasta vasten. Värisävyt elävät tuntien kuluessa, mutta pysyvät sinnikkäästi rajattuina mustaan ja harmaaseen, kuten niin monena marraskuun aamuna tässä kaamoksen syleilyssä.

Ei tule sinistä hetkeä, ei oranssia taivaanrannalle. Tuskin  myöskään illan sinistä, sinipunaakaan, mutta jaksan odottaa. Jonakin aamuna  mustan ikkunan takaa näkyy auringon yritykset kavuta Kärryvaaran takaa näkyviin  ja silloin on värejä. Silloin minä niitä myös mökin hämärissä aamukahvitellessa ihailen.... tai kipaisen jopa suolle odotettua ihmettä kuvaamaan.

Karsikonperälle eivät rajut lumisateet ulottuneet. Kuitenkin on niin paljon uutta lunta, että piha kaipaisi kolaamista.

Ei kiirettä. 
Pyhäaamuna on mukava edetä hitaalla, varsinkin kun taivaalta tupruttelee kevyesti koko ajan lunta lisää. Tien päälle ei haluta.


Kuulen taustalta hiihtokisaselostusta ja katselen ulos. Lumisade tihenee.
Aamusaunassa kokeilin joogaa. Saunajoogaa. Innostuin, kun kuulin sitä kehuttavan.
Ehkä juuri joogan takia olo on edelleen hieman raukea. Käynnistymätön, mutta tuntuu hyvältä.
Tavoitteenani olisi saada lisää liikkuvuutta niveliin, kuin myös joustoa lihaksiin, että metsänraivuussa paikat kestäisivät, eivätkä kipeytyisi, vaikka hieman rajumminkin puita karsii ja raahaa pinoon.


Kirjoittamisen ajatus ja sanat katoavat mielestä tämän tästä. Katse suuntautuu usein tähyilemään Kärryn huippua. Se pysyy piilossa. 

Tähtiä en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Sen sijaan luin Elsi Komun kirjan  - Tähtien tällä, tuolla puolen.
Kirjailija antaa ajatuksen vaeltaa  vapaasti tähtien tuollekin puolen ja kuvaa jälleennäkemisen maagisia hetkiä, Hän toivottaa lukuiloa allaolevalla P.Mustapään runolla.

"Sen, jonka saimme,
tuskin saimme ensinkään,
ja kadotettu tuskin poissa on."
         - P. Mustapää-

perjantai 18. syyskuuta 2015

Syksyn sillalla tunnelmoiden


Jäin syksyn sillalle,
ihailemaan sen värejä.
Keskelle keltaisia ja punaisia
vaahteranlehtiä.
Jäin kuuntelemaan lumoutuneena
luonnon ääniä,
tuulen ja sateen,
    myrskyn.
Olen syksyn tytär.

Vuosia sitten kirjoittamani runon pätkä tulee mieleen katsellessani syksyn värejä.
Vedessä olevaa käkkyräpuuta olen kuvannut useana syksynä. Aina se kestää talven ja saa uuden kesän päästen peilaamaan itseään veden pintaan. Rapistuu se kylläkin vuosi vuodelta, mutta on  silti terhakka. Minäkin rapistun, mutta pysyttelen pinnalla.

Muutostani Uudenkaupungin seudulta Koillismaalle on neljä vuotta. Sen koommin eivät vaahteranlehdet ole kahisseet jalkojen alla. Hehkuvassa syysvärissään juuri vaahterat olivat silloisen pihani syyskomistuksia.
Nyt katselen portaalta keltaisia koivuja ja kotitieltä suota, joka on kauneimmillaan syksyisin.
Nautin olostani.


Ehkä siksi, että pidän syksystä, se on myös innoittanut runoilemaan. Usvaiset aamut ja sateen ropinat ikkunaan ovat rauhoittavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Monesti houkuttaa vetämään kumisaappaat jalkaan ja askeleet läheiselle metsätielle.  Saattaa silloin saapas löytää lätäkön ja loiskis!

Syksy kiirehtii.
Se vaikeroi tuulessa.
Ilakoi vaahteroissa.
Se sulkee syleisyynsä kesän.
Aurinkotuoli on poissa pihalta.
Kadun asfaltti ei enää polta jalkoja.
Aamukaste herättelee
kohmeista ruohikkoa.


Kylmän yön jälkeen järvi luovuttaa lämpöään. Usva on paksu, eikä auringon voima saa sitä hevin haihtumaan.

Aamu herää hitaasti
antaen pilven roikkua
matalalla.
Yösade on pisaroinut
janoiset heinänkorret
ja kukkaset uuvuksiin.
Aurinko pitää vapaapäivää.

Tänään auringolla on täydellinen vapaapäivä. On kaiketi lakossa, kuten moni muukin.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Kevätaamuja


Kevät tuoksuu, kuuluu ja myös näkyy. Hento usva pehmentää maiseman ääriviivoja ja saappaan alla lätisee vielä märkä maa.
Neulasten peittämä vanha metsätie johtaa järvelle, jonne on laskettu muutama katiska ahvenia pyytämään. Jäät lähtivät viikko sitten ja vesi ilakoi auringon aamusillalla.
Usvan hälvettyä aamu muuttuu häikäiseväksi.


Kävellessä tekee välillä mieli pysähtyä ihmettelemään olemisen ihanuutta, hengittämään raikkaita tuoksuja ja kuuntelemaan lähijärveltä kantautuvia vesilintujen ääniä. Herkästi tulee mieleen, jospa aika saisi pysähtyä hetkeksi.  Juuri tässä ja nyt käen kukunnan jatkuessa.

Kaikki aamut eivät suinkaan ole yhtä kauniita ja mieltä herkistäviä. Tänä keväänä on ollut ennemmin sääntö kuin poikkeus, jos eilen kaunista, niin tänään ei.
Ei kai siihen vaikuta, millä jalalla aamusta sängystään nousee?


Aika on aikaa ja ilmat ovat, mitä ovat, niitä ei sormia napsauttamalla muuksi muuteta.
Viikossa ovat meidän lumet lähes kaikki sulaneet ja vedenpaljous kasvanut samaa tahtia. Pikkuinen Pärjänjokikin levisi niin, että souturetket olisi voinut ulottaa sen rantametsiin ja -soille. Pahaksi onneksi vene oli tulvaveden saartama, joten soutelut jouti jäädä. Mahdollista kuitenkin olisi ollut matkan teko venekyydillä maanteitse. Autot saivat kääntyä vesiesteen tullessa vastaan.





Ei hätää. Ylen määräinen vesi on vähenemässä hyvää vauhtia. Kevät pilkistämässä vihreänä maasta. Koivu saamassa vihdoin kaipaamani hiirenkorvat. Ehkä jo huomenna, ehkä ylihuomenna. Lähipäivinä kuitenkin. Itse aion karistaa talviturkkini myös tuota pikaa. Pysyköön vielä tämän päivän harteillani.

Mutta voihan teerenmunat, miten möhlin viikolla tyrkylle osuneen huippu-upean kuvausmahdollisuuden, jollaista ei kenties koskaan enää osu kohdalle.



Maakotka nousi maasta lentoon. Täysin yllättäen tietysti, joten eka otos oli huti. Toisessa kuvassa kotka on jo korkella. Komeaa oli nähdä sen lento. Harmikseni se istahti tiheikön taakse koivun oksalle, etten kunnon kuvaa siitä saanut. Kismittää, mutta aina ei voi onnistua. Ei edes joka toinen kerta.



Lienee parasta tyytyä kuvaamaan maisemia, jotka vaihtuvat niin hitaassa tempossa, että kamerani kanssa pysyn tahdissa mukana.




Meillä on kevät.

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Talven on aika luovuttaa

Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Sanoo Saarnaaja. Vihdoin rupeaa tuntumaan, että tämän talven aika olisi vähissä Koillismaallakin. Olisi aika luovuttaa valtikka keväälle.


Joki sinnittelee vapaaksi jääpeitostaan. Enää ei hiihtäjä rohkene sujutella jään poikki virran toiselle puolen. Joutsenet siellä sulassa jo uivat ja nousevat kävelemään välillä jäälle. Ovat melko vasta tutulle joelleen tulleet. Suksieni rahina säikytti ne tiehensä. Harmittelin, kun en huomannut lähestyä varovaisemmin.

Nyt kantaa hanki ja sitä riittää hiihtämiseen loistavasti. Aamusta on päivä pitkä. Tuo sanonta pitää hyvin paikkansa. Myös tänään, sillä hiihtämään tuli lähdettyä varhain ja liikuntarupeaman jälkeen on vielä kokonainen päivä.


 Ennen kukonlaulua en ollut liikkeellä. Kyllä aurinko oli kiivennyt jo korkealle, mutta pilviverho esteli sitä näyttäytymästä.
Karsikkokankaan rinne sai puseron selkämyksen kostumaan, sen verran oli napakkaa nousua. Alaspäin en rohjennut antaa suksille vapaata lupaa vauhtiin, ties mistä olisi itsensä löytänyt.  Etenin varovasti.
Pysähtelin ja kuvasin.
Jyrkimmissä kohden otin sukset kiltisti kainaloon ja kävelin. Tuntui turvallisemmalta. Helpompaa kankailla oli nyt kantavan hangen aikana liikkuminen, mitä kesällä marjastaessa.



Talvi mallia 2015 yrittää pistää väkisin kampoihin kevään tulolle. Sinnittelee ja sai kun saikin aikaan vihdoin yöpakkaset  Viikkoja ehdin niitä odottaa ja lopulta luovutin. Suksetkin joutivat kesäteloille, vaan toisin kävi.

Vaikka aamu oli vaisun harmaa ja vaarat osittain pilviverhon piilossa, silti luminen maailma näytti houkuttelevalta. Halusin käydä tervehtimässä jokea. Katsomassa kesäistä kalapaikkaani Juurikkanivan alla. Oli upeaa antaa silmän vaellella pitkin valkoista Kopistuksen suota ja nousta Kärryvaaran huipulle. Kun kuva tuli tallennettua aivosopukoihin, lykkäsin sukset vauhtiin.

Tien yli en viitsi hiihtää. Parempi napata sukset kainaloon.


Ei aamu pitemmän päälle harmaa ollut. Tosin välillä satoi ripauksen luntakin, vähän mannaryynien sorttista ja sen päälle näkyi aurinko.
Orava tykkäsi tulleensa häirityksi suksijoiden lähestyessä pihaa. Äänteli ensin pahantuulisesti vispaten häntäänsä. Jäin sitä vain jututtamaan, niin mokoma lähti lentoon. Nippa nappa sen liito onnistui, ettei mätkähtänyt maahan.



Talven olisi aika luovuttaa valtikkansa, mutta näyttää kyllä sille, että vappuna hiihtelen.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Raapaleen verran sanoja



Ei kevään merkkejä Karsikonperällä. Ei, vaikka kesäaikaankin onkin siirrytty. Raskaat pilvet ovat pyyhkineet tänään Kärryvaaran rinteitä. Luntakin tupruttanut pitkin päivää. Vesikeli ei ole, vaikkakin lämpöasteita.

 Viikolla oli täydellinen kevättalven sää. Selkeitä aamuja pakkasyön jälkeen. Huurtuneet puut ja säihkyvä hanki houkuttivat varhain liikkeelle. Tein omat jäljet, jotka ristelivät välillä ketun polun poikki. Joskus ylitin jäniksen kulkureitin. Katselin riekkojen "harakanvarvaskuvioita" pajupuskien ympärillä.

Lumikengillä oli helppo liikkua. Latu jouti edetä tyhjänä. Minua ei houkuttanut moottirikelkan reittikään, mutten myöskään olisi raaskinut rikkoa hangen pintaa.

Ihastuttava suo ja känkkäräpuut kauniita kimalteissaan, eikä hangelta säihkettä puuttunut. Tämmöinen oli aamujen aamu, josta lähtee päivä aina loistavasti käyntiin.

                                                                       *







Hyvää pääsiäisviikkoa.
Kävikö virpojia? Tänne meille eivät osanneet tulla. Eipä silti, ehdin jo eilen syödä kaikki pikku suklaamunat, joita olin virpojille varannut. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin on käynyt. Luulen, etten ikinä opi.