Karsikonperältä kevätleikkeitä

Napakka koilistuuli vauhditti eilen kevään edistymistä.
Vaikka oli koilistuuli, niin kuitenkin lämmin. Se kuivatti hetkessä koneellisen pyykiä ja sai sen tuoksumaan ihanasti keväältä.
Isoin vaiva oli lapioida kulkureitti pyykinkuivaustelineelle.

Karvahattu ja villapipo joutivat seuraavaan koneelliseen ja minulle lippis. Se vanha ja reissuissa kulahtanut. Päähineen vaihdon myötä tuntui kevätkin taas harpanneen lisäloikan. Oli mukavaa nyhtää ponnaria lippiksen reiästä vapaaksi.
Kaukana kuitenkin ne ajat, kun sai vappuna pukeutua kesämekkoon, polvisukkiin ja lakerikenkiin. Nyt ei tule kuuloonkaan. Eipä minulla ole kesämekkoa, ei yhtään paria polvisukkia, eikä liioin nappaskenkiä. Kumisaappaat ovat itselleni varma vapun valinta.

Edellisellä viikolla oli linnunpönttöjen siivoustalkoot.
Se onnistui parhaiten kantohangen aikana. Linnut eivät ole vielä innokkaasti pihan pesäpaikkoja tutkailleet, joten ei olla myöhässä.
Pönttöjä siivotessa syttyi into rakentaa muutama lisää.
Siis toimeen.
Ihan ite naulasin valmiiksi sahatut laudat pönntöaihioksi. Katot ja pohjat sain "tilauksesta" ja lopuksi urakointi kökötti pöydällä x kolme.
Yhtään pihan pönttöä ei ole varattu, mutta katselmuksia on tehty..

Vaikka lumet ovat sulaneet hopulla, niin hiukan oli autettava.
Polttopuiden sirkkelöiminen pitäisi saada alkuun, joten konevoimat töihin ja lumet lingolla vähemmäksi rankapinon vierestä.

Pihassa on lätäköitä.
Saappaankärki on loistava työväline lätäköiden yhdistämiseen ja vesivirtojen ohjailuun ojaa kohti Käteen sopivalla karahkalla voi vielä työtä viimeistellä ja kohta piha näyttää maailman kartalta.

Hauskaa Wappua !

Keväthuumaa ootellessa

Edellisen viikon avainsana oli kimaltavat hanget, jotka olivat terästä.
Tosin hankipäiviä ennen sataa ryöpsäytti kunnolla lunta ja pihan pikkutirpat olivat hädissään. Se vähäinen nokittavissa oleva ruoka oli kadonnut lumen alle.
Meillä lähdettiin auringonkukkasiemenostoksille ja linnut kiitti. Syötyään kyllikseen peipotkin pyrähtivät männyn oksalle. Päät nuokkuen ottivat unosia.

Olen kertonut, että kotikylääni ympäröivät noin 300 metrin korkuiset vaarat usealta kantilta. Pakkasaamuina on suorastaan vaikeaa valita vaara, jolle nousta. Nyt sai unohtaa sukset ja lumikengät, hanki kesti.
Ylös kapuamista varten kävelysauvat olivat oiva apu, enkä unohtanut ottaa reppua, en myöskään sinne vesipulloa ja banaania.

Olen rehkinyt noille vaaroille itseni kesällä, koivujen ollessa lehdessä. Samoin syksyisin maiseman kylpiessä ruskaväreissä, mutta nyt ensimmäinen kerta, kun saatoin silmäillä maisemia talviasussaan, enkä pettynyt.
Aavistuksen havaitsin koivikkoalueilla koivujen silmut jo turvonneiksi. Kevät on hiipimässä Varpuvaaralle.

Toisen reippaan pakkasyön jälkeen oli vuorossa Kärryn "valloitus".
Päivittäin sen huippua katselen ikkunastani. Milloin sitä hyväilevät raskaat tummat pilvet, milloin sakea usva kietoon sen syleilyynsä.  Nyt hohtaa hanki valkoisena ja niin houkuttavana. Minä vastaan tähän kutsuun.
Aamuvarhaisella on turkasen kylmää ja suon yli on paras askeltaa reippaasti. En malta kuitenkaan olla pysähtymättä kuuntelemaan teerien pulputusta.

Kansallispuiston rajalle asti nousuväylä on paikoin merkattua kesäistä polkupyöräreittiä. Sitten tulee eteen tenkka poo.
Rajalta ylöspäin on vastassa aarnimetsä, tiheä, kuin mikä.
Tuumaustauolla hörpin vettäni ja haukkaan banaania. Nojailen kävelysauvoihin ja ihmettelen ihastuneena maisemaa, mikä levittäytyy eteen kuin tarjottimelle.

Seison Kärryn rinteellä.
Tuolla kaukana alhaalla on minun kotini. Vasemmalla Pikku-Syötteen rinteitä, sitten lumisena taivaanrannalle piirtyy Iso-Syöte, edessään Varpuvaara ja oikealla Teerivaara tuplahuippuineen.

Ylärinteellä näkyy vain ikihonkia, -kuusia. Raskaasti on tapionkylvöä ja pudonneiden tykkyjen muodostamia möykkyjä. Juuri ja juuri aurinko pääsee puiden lomasta pilkahtamaan. Maisema muuttuu pimeäksi, mitä syvemmälle painun metsään.

 Kärryn huippua ei näy.
Arvelen, että sinne on vielä paljon matkaa. Liikkuminen käy vaivaloiseksi, kun alkaa upottaa. Lopulta jokaisen kookkaan lumikasan alla nukkuu karhu! Myös isoja tassun jälkiä alkaa näkyä liikaa. Susiako liikkeellä!

Heh, heh, mässäilen mielikuvituksellani. Karhut nukkuvat vielä, enkä varmasti susiakaan kohtaa, mutta ilveksen jälkiä ne saattoivat olla. Olivat jotenkin ison kissan tassun oloisia ja poukkoilivat siellä täällä. Ei edennyt jälkirivistö helminauhan lailla, jollaisen kettu jättää jolkotellessaan kiireettömästi.

Kärry jäi huiputtamatta. Jäi haastetta kesälle.
Koskapa en päässyt Kärryn kanssa tavoitteeseen, niin paras siirtyä tasamaalle.
Pärjänjoella on aina mukavaa piipahtaa. Joki ei ole vielä kokonaan sula, mutta solisee kevätriemuaan. Viikonloppuhoitokoiran kanssa sitä nauttien kuunneltiin. Koiralla teki mieli ylittää silta, minulla ei.
Näytti niin paljon huterammalta, mitä lumen aikana konsanaan.

Kotipihan koivusta otin alkuviikolla koivunoksia maljakkoon ja neljän päivän kuluttua niihen puhkesi hiirenkorvat. Se tietää sitä, että meidän pihakoivu on toukokuun puolivälissä hiirenkorvilla.

Kyllä keväthuumaa alkaa hiipiä vartaloon.

Rospuutto alkamassa

Soratiet sulavat.
 Kuopat täyttyvät kuravedellä ja paikoin kulkua haittaa paksu polanne. Tämmöisiä ovat kevään merkit Karsikonperällä.

 Edellisviikolla lintulaudan alle ilmestyivät ensimmäiset peipot ja viherpeipot. Varsinkin peipot aloittavat kotiutumisen pitkän matkan jälkeen peseytymällä reippaasti lätäköissä.
Yksinäinen sepelkyyhkykin ilmestyi ensi visiitille tänä iltana tarkastamaan löytyykö syötävää.
Talitintin ti-ti-tyytä kuuluu ahkeraan, kuten myös sinitiaisten sirkutusta. Milloin ne ovat vaiti, niin pihan korkeimman männyn latvassa toistelee  käpylintu yksitoikkoisia säkeitään.
Teerien kujerrus lähisuolta on nähin aikoihin kovin odotettu kevään merkki.

Pienin askelin kevät etenee.
 Lunta on paljon, mistä sulaa, sillä eilinen Luontokeskuksen lumimittari näytti vielä 65 senttiä. Toki hanget ovat painuneet  viime aikoina ja samalla lumi on muuttunut aivan hössöksi.
Paha liikkua jopa lumikengillä ja metsäsuksilla. Yritystä minulta ei tänään puuttunut, vaikka oli työlästä.
Hiihdin pitkin ojan vartta koettaen ylitystä, mutta rohkeus petti. Arvelin, etteivät lumisillat kuitenkaan kestä, enkä olisi välittänyt kylvystä.
Kameraan en juuri mitään saanut, vain iänikuisia lumikuvia. Vihreää ei maassa näy, paitsi eteläpuolen rinteillä pälvipaikoissa puolukan ja mustikan varpuja.
Sentään nämä kevään kukat.

Tuuli teki kiusaa, eikä tarkennus ottanut onnistuakseen. Kuva piti kuitenkin saada, niin katkaisin pajunoksan ja sujautin sen  suksisauvan lenkkiin. Itse asetuin tuulen suojaksi "kukalleni".

 Palatessa nostin sukset harteille ja löntystelin märkää ja pehmeää soratietä kotiin. Mittarissa oli varjopuolella +8.9 astetta. Kevättä tämä on.

Ahavaa ja kantohankia

Viime yön pakkanen teki hangesta niin kovan, että se kannatti kävelijän. Heti aamulla varhain lähdin katsomaan, miten kauas vaaralta näkee, ikään kuin en olisi muistanut sitä.
Lunta on paljon, vaikka etelän rinteillä jo hieman pälvipaikkojakin.

Kun tarpeeksi piirtelin sieluni sopukoihin Teerivaaran kaksoishuippuja, niin samalla kypsyi ajatus lähteä tavoittamaan ne.

Voimaa urakkaan antaa voimakoivu. Kamera liikahti hangella sen verran, että suolsi suttua. Sekin kait oli niin meno päällä.

Ei aikakaan, kun olin menossa Teerivaaraan.
Valitsin lumikenkäreitin ja kaiken varalta hain myös kartan Luontokeskuksesta.
Lumikengät jätin kotiin, sillä uskoin vahvasti kantohankeen, vaikka päivä oli jo lähes puolessa.

Alkuksi maasto oli helppoa. Suon jälkeen polku kulki koko ajan ylöspäin ikimetsässä, vanhojen naavakuusten ja mäntyjen alla.

Kevättä on selvästi ilmassa. Ilma raikasta hengittää. On aurinkoa. On lämmintä. Paikoin runsaasti Tapionkylvöä. Tintit laulavat. Muuta ääntä ei olekaan, paitsi kävellesssä rahina askelten alta.

Maisemat ovat jylhiä vaaramaisemia ja näkyväisyyttä riittää. Taivaanrannalle piirtyy lisää vaaroja. Ja taas lisää, jotka jo häipyvät utuisina horisonttiin.

Olen kiivennyt Teerivaaran toisen laen päälle. Matalamman laen.

Tässä käyn taistelun itseni kanssa.
Jatkanko ja jaksanko tästä alas, josta pienen aukion yli ja sitten vielä jyrkempi ja pidempi nousu toiselle huipulle.
Seison töyräällä ja mietin. Vastassa oleva rinne osasi houkutella ja minä vastasin siihen.

Katsoipa ylhällä minne päin tahansa, niin kauas näkee. Ehdin ajatella, milloin tulisin uudelleen, Seuraavaksi ehkä ruska-aikaan. Sitten tykkypyuiden aikaan. Kesän jättäisin väliin.

Paluumatkalla poikean kotaan. Hetkein toivoin, olisipa ollut tulitikut, kahvipannu, pari grillimakkaraa repussa! Vaan kun ei ja ehkä hyvä niin, sillä paidasta olisi voinut pusertaa hikeä. Parasta jatkaa matkantekoa heti lähtöpaikalle.

Reitti ei ollut pitkän pitkä, vaan siihen mahtui niin ylä-kuin alamäkiäkin. Enkä todella tarvinnut lumikenkiä. Tallattu polku kesti hyvin saapastella.