Keväthuumaa ootellessa

Edellisen viikon avainsana oli kimaltavat hanget, jotka olivat terästä.
Tosin hankipäiviä ennen sataa ryöpsäytti kunnolla lunta ja pihan pikkutirpat olivat hädissään. Se vähäinen nokittavissa oleva ruoka oli kadonnut lumen alle.
Meillä lähdettiin auringonkukkasiemenostoksille ja linnut kiitti. Syötyään kyllikseen peipotkin pyrähtivät männyn oksalle. Päät nuokkuen ottivat unosia.

Olen kertonut, että kotikylääni ympäröivät noin 300 metrin korkuiset vaarat usealta kantilta. Pakkasaamuina on suorastaan vaikeaa valita vaara, jolle nousta. Nyt sai unohtaa sukset ja lumikengät, hanki kesti.
Ylös kapuamista varten kävelysauvat olivat oiva apu, enkä unohtanut ottaa reppua, en myöskään sinne vesipulloa ja banaania.

Olen rehkinyt noille vaaroille itseni kesällä, koivujen ollessa lehdessä. Samoin syksyisin maiseman kylpiessä ruskaväreissä, mutta nyt ensimmäinen kerta, kun saatoin silmäillä maisemia talviasussaan, enkä pettynyt.
Aavistuksen havaitsin koivikkoalueilla koivujen silmut jo turvonneiksi. Kevät on hiipimässä Varpuvaaralle.

Toisen reippaan pakkasyön jälkeen oli vuorossa Kärryn "valloitus".
Päivittäin sen huippua katselen ikkunastani. Milloin sitä hyväilevät raskaat tummat pilvet, milloin sakea usva kietoon sen syleilyynsä.  Nyt hohtaa hanki valkoisena ja niin houkuttavana. Minä vastaan tähän kutsuun.
Aamuvarhaisella on turkasen kylmää ja suon yli on paras askeltaa reippaasti. En malta kuitenkaan olla pysähtymättä kuuntelemaan teerien pulputusta.

Kansallispuiston rajalle asti nousuväylä on paikoin merkattua kesäistä polkupyöräreittiä. Sitten tulee eteen tenkka poo.
Rajalta ylöspäin on vastassa aarnimetsä, tiheä, kuin mikä.
Tuumaustauolla hörpin vettäni ja haukkaan banaania. Nojailen kävelysauvoihin ja ihmettelen ihastuneena maisemaa, mikä levittäytyy eteen kuin tarjottimelle.

Seison Kärryn rinteellä.
Tuolla kaukana alhaalla on minun kotini. Vasemmalla Pikku-Syötteen rinteitä, sitten lumisena taivaanrannalle piirtyy Iso-Syöte, edessään Varpuvaara ja oikealla Teerivaara tuplahuippuineen.

Ylärinteellä näkyy vain ikihonkia, -kuusia. Raskaasti on tapionkylvöä ja pudonneiden tykkyjen muodostamia möykkyjä. Juuri ja juuri aurinko pääsee puiden lomasta pilkahtamaan. Maisema muuttuu pimeäksi, mitä syvemmälle painun metsään.

 Kärryn huippua ei näy.
Arvelen, että sinne on vielä paljon matkaa. Liikkuminen käy vaivaloiseksi, kun alkaa upottaa. Lopulta jokaisen kookkaan lumikasan alla nukkuu karhu! Myös isoja tassun jälkiä alkaa näkyä liikaa. Susiako liikkeellä!

Heh, heh, mässäilen mielikuvituksellani. Karhut nukkuvat vielä, enkä varmasti susiakaan kohtaa, mutta ilveksen jälkiä ne saattoivat olla. Olivat jotenkin ison kissan tassun oloisia ja poukkoilivat siellä täällä. Ei edennyt jälkirivistö helminauhan lailla, jollaisen kettu jättää jolkotellessaan kiireettömästi.

Kärry jäi huiputtamatta. Jäi haastetta kesälle.
Koskapa en päässyt Kärryn kanssa tavoitteeseen, niin paras siirtyä tasamaalle.
Pärjänjoella on aina mukavaa piipahtaa. Joki ei ole vielä kokonaan sula, mutta solisee kevätriemuaan. Viikonloppuhoitokoiran kanssa sitä nauttien kuunneltiin. Koiralla teki mieli ylittää silta, minulla ei.
Näytti niin paljon huterammalta, mitä lumen aikana konsanaan.

Kotipihan koivusta otin alkuviikolla koivunoksia maljakkoon ja neljän päivän kuluttua niihen puhkesi hiirenkorvat. Se tietää sitä, että meidän pihakoivu on toukokuun puolivälissä hiirenkorvilla.

Kyllä keväthuumaa alkaa hiipiä vartaloon.

Rospuutto alkamassa

Soratiet sulavat.
 Kuopat täyttyvät kuravedellä ja paikoin kulkua haittaa paksu polanne. Tämmöisiä ovat kevään merkit Karsikonperällä.

 Edellisviikolla lintulaudan alle ilmestyivät ensimmäiset peipot ja viherpeipot. Varsinkin peipot aloittavat kotiutumisen pitkän matkan jälkeen peseytymällä reippaasti lätäköissä.
Yksinäinen sepelkyyhkykin ilmestyi ensi visiitille tänä iltana tarkastamaan löytyykö syötävää.
Talitintin ti-ti-tyytä kuuluu ahkeraan, kuten myös sinitiaisten sirkutusta. Milloin ne ovat vaiti, niin pihan korkeimman männyn latvassa toistelee  käpylintu yksitoikkoisia säkeitään.
Teerien kujerrus lähisuolta on nähin aikoihin kovin odotettu kevään merkki.

Pienin askelin kevät etenee.
 Lunta on paljon, mistä sulaa, sillä eilinen Luontokeskuksen lumimittari näytti vielä 65 senttiä. Toki hanget ovat painuneet  viime aikoina ja samalla lumi on muuttunut aivan hössöksi.
Paha liikkua jopa lumikengillä ja metsäsuksilla. Yritystä minulta ei tänään puuttunut, vaikka oli työlästä.
Hiihdin pitkin ojan vartta koettaen ylitystä, mutta rohkeus petti. Arvelin, etteivät lumisillat kuitenkaan kestä, enkä olisi välittänyt kylvystä.
Kameraan en juuri mitään saanut, vain iänikuisia lumikuvia. Vihreää ei maassa näy, paitsi eteläpuolen rinteillä pälvipaikoissa puolukan ja mustikan varpuja.
Sentään nämä kevään kukat.

Tuuli teki kiusaa, eikä tarkennus ottanut onnistuakseen. Kuva piti kuitenkin saada, niin katkaisin pajunoksan ja sujautin sen  suksisauvan lenkkiin. Itse asetuin tuulen suojaksi "kukalleni".

 Palatessa nostin sukset harteille ja löntystelin märkää ja pehmeää soratietä kotiin. Mittarissa oli varjopuolella +8.9 astetta. Kevättä tämä on.

Peipot polskimassa

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään. Tuttu juttu varmasti kaikille, muttei se paikkaansa pidä ollenkaan. Ei ainakaan enää.

Kiuruja en ole nähnyt. Peipposia sen sijaan paljon. Piipahtavat suurina parvina ruokintapaikalle ja aterioinnin jälkeen pesulle tai toisin päin. Hyvin ahkerasti kuitenkin räpistelevät pihan lätäköissä.

Viime vuorokauden aikana lumisade maalaili maiseman täysin valkoiseksi. Hetken peipot ihmettelivät, kun pesupaikat olivat lumen alla. Nyt pääsevat uudelleen uimasille.

Tämä toukokuinen sunnuntai ei ole keväinen. Ei sitten lainkaan. En saanut itseäni edes ulos. Jumiuduin ikkunasta seuraamaan peippoja ja oravia. Muistui mieleen muutaman kevään takainen k-runo, joka syntyi ihastuttavan kevään inspiroimana. Nyt on niin toisenlainen kevät. Epäilyttää, onko tämä kevättä lainkaan ja p-runokin on sen mukainen.

Pilvinen pyhäpäivä

peipot pulikoimassa

pihalätäkössä.

Paahtoleivät pöydällä,

padassa paksuksi

paakkuuntunut puuro.

Päivä puolillaan,

Pian pitäisi pukeutua.

Pirttiin puita,

pölyjä pois pyyhkimään,

pyykkejä pesemään.

Pakkoko pyhänä?

Paljot puuhat

pistää pyörryttämään.

Parasta painua

pehkuihin.

Periaatteessa päiväkahvi

pystysi poppakonstehin.

Peippojen pyrähdettyä,

punatulkut pysähtyvät

pöyhistelemään.

Puuro padassa,

paahtoleipiä pöydällä,

päiväkahvit porisemassa.

Kaikki mulle heti

Järripeippo on tulinen ja puolensa pitävä, mutta pahasti ei häviä toinenkaan peippo. Hanttiin menee puolin ja toisin, kun tupsahtavat yhtä aikaa samalle ateriapaikalle.

 Linnut pitivät muuan päivä mekkalaa, kun ruoka oli loppu. Ilmeisesti siemeniä oli tarvis vielä saada.
Pakko sen porukan edessä oli heltyä ja kipaista kauppaan siemenostoksille. Vaikka ruokaa oli tarjolla, niin yhteenottoja oli tiheään.
Tänään itseltäni vierähti pari tuntia ikkunan takaa lintuja katsellessa ja kuvatessa. Sää vaihteli lumisateesta aurinkoiseen ja tarkkuus kuvissa samaan tahtiin.
Siivekkäillä tuntui olevan selkeä meininki - Kaikki Mulle Heti. Osaa ne linnutkin, ei pelkästään ihmiset.

Kun lintulaudalle tuli tilaa riitapukareiden selvitellessä välejään ilmassa, paikalle lensi oitis uusi porukka ja torailu jatkui.

Ei käy linnunaivoon, että olisi parasta vain syödä, eikä rähinöidä, sillä orava tulee kohta yksin tai kavereineen. Joka kerta Ahtaajan ilmestyessä pelipaikalle linnut lehahtavät tiehensä kuin varpusparvi tullakseen takaisin heti, kun orava keskittyy ahmimaan.

Ahtaaja pitää puolensa. Se ei ole lintujen toilailuista millänsäkään. Minulle se vispaa häntäänsä ja naksuttaa ja säkättää kiukkuisena. Ymmärrän kyllä, ruokarauha.

 Se on vielä hyvässä talvikarvassa, toisin kuin useimmat muut oravat. Ehkä rasva ja auringonkukansiemenet ovat hyväksi turkille. Saattapa olla raskaanakin, syö ainakin monen edestä.

Loppuun pakollinen porokuva. Tykkään niistä niin paljon, että edelleenkin kuvia tulee otettua liian kanssa. Tällä kertaa kuvasin poron sarventyntien takia.

Ihmetellä saa, miksi poron pitää pudottaa sarvensa joka syystalvi ja kasvattaa uudet niin nopeasti, että jo kesällä ovat pudonneita komeammat. Sarvi on kasvaessaan niin pehmoisen näköisen nukan peittämä.