torstai 23. maaliskuuta 2017

Nuotiolla

Kahvi on juuri kiehahtanut ja pannu nostettu keittiskepistä nuotion viereen. 
Porokahvi saa toeta hetken.
Nokipannussa keitetetyn kahvin ja nuotiosavun tuoksut leijailevat viipyillen ilmassa ja sekoittuvat nenään tullessaan yhteiseksi retkiaromiksi.



Ollaan hyvässä vaiheessa silloin, kun nuotiopuiden alta alkaa tupruta savua.
Kun hentoiset liekit voimistuvat ahmimaan kiehisiä, kun nokipannu on täynnä lunta ja roikkuu nuotion yläpuolella keittiskepissä. 
Nyt on mukavaa istahtaa pilkkijakkaralle ja ruveta nauttimaan aurinkoisesta päivästä.





Ennen jakkaralle istahtamista on hankeen lapioitu iso "potero", mihin toiselle laidalle sytytetty nuotio ja vastapäiselle puolelle tilaa istuskella ja tuijotella nuotiota.
Lunta on metri, ehkä paksummalti.
Nuotion pohjaksi lapioidaan lähes lumeton maa. Hikimärkää otsatukkaa työntäessäni pipon alle ajattelin, mitä hulluutta!! Eikö kotona ole saanut lapioida ja kolata lunta riittävästi, että on pitänyt lähteä sitä samaa tekemään retkelle? Rentoutumaan muka näin.
No, mutta, onhan se ihan eri juttu. Lumitöitä on ainakin kahta sorttia. Huvin vuoksi ja toisaalta hyödyn.



Jääpuikkoja roikkuu männyn kyljessä. Siinä on hiven Koillismaan kevättä.
Plusasteet ja auringon porotus ovat saanut käkkärämännyn kyljestä lumen sulamaan ja jäätymään takaisin jääpuikkoiksi.
Taivas ei sinisempi olla voi.
Mitkä värit hohtavatkaan silmien edessä niin puhtaina, sininen taivas ja valkoinen hanki.


Vuolen makkarakepin päätä teräväksi ja katselen taivasta. Huonosti siinä on käydä. Onneksi sentään ei.

Höyryävä kahvi maistuu. Retkillä aina mustana.
Hyvää on myös lähes mustaksi palanut makkara, josta nypin pahemmin palaneet kuoret nuotioon. En taaskaan malttanut odottaa kunnon hiillosta, jolloin makkara olisi paistunut hehkussa liiemmin nokeentumatta.
Retkiherkkua silti.

Pitkät tovit istutaan vaihtamatta yhtään ajatusta. Mies ja minä kuksat kourissa. Välillä hörpäten kahvia.
Luonto on ympärillä hiljaisuudessaan kaunis.
Ajoittain vain tuuli rohkenee huokaista, kun suuntaa muuttamalla tupsauttaa nuotiosavuja silmiin saaden ne vetistelemään. Saattaa silmänurkka kostua muutenkin, ihan vain omien ajatusten herkistämänä.

Puut  palavat loppuun.
Nuotio saa hiipua omia aikojaan.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Laduilta umpihangille

Pysähdyn nojaamaan suksisauvoihin.
Puuskuttaa.
Pitää tasata henkeä ja antaa samalla katseen karata eteen avautuneeseen maisemaan.
Olisi helppoa syytellä suksihuoltoa, mutta kun en voi. Kyllä suksi on luistava, eikä edes lipsu pahemmin. Jaksamisessa vain on suuria puutteita, surulla myönnettävä.


Latua piisaa edessä ja on sitä varmasti toinen mokoma takanakin.
Kaivan repusta vesipullon ja kourallisen pähkinöitä. Tankkaus on tuiki tarpeen. Pitkäksi aikaa ei passaa jäädä pysähdyksiin, tai tuntee kohta vilun työtyvän puseron alle.  Hoppua ei tietenkään ole, maltan kyllä kaivaa taskusta kameran.

Tunnen hienoista haikeutta muistellessani menneiden vuosien monia hiihtoretkiä.
Nyt on kilometri venynyt monikertaiseksi. Ladulla on vastaantulijaa ja ohiviilettäjää. Joskus jopa levottomuuteen asti.
Mieli rupeaa kaipamaan harppausta valmiilta laduilta umpihankeen, oman itseni seuraan. Löytämään isoa voimaantumista milloin tykkypuiden alta, vaaran rinteiltä, aavoilta soilta, missä
hanki hohtaa kimaltaen.



Neitseellinen vitivalkea hanki,
joka peittää metsäkoneiden runnomaa maata silmää hivelevän kauniisti. Jopa niin, etten lähde suksineni maiseman harmoniaa rikkomaan. Katselen sitä. Kuvaan sitä, mutta kierrän sen metsän reunaa myötäillen.

Minun umpihankihiihtoni on lähinnä mielenterveyttä, ei niinkään kuntoilua. Siinä samalla sekin tietysti kohenee.
Kuitenkin omiani miettien ja elämänmenoa pohtiessani tunnen, kuten paimenpoika laulussa - metsä kirkkoni olla saa.



Milloin en mieli metsään, huvittaa lähteä autoajelulle.
Verkkaisella vauhdilla metsäautoteitä pitkin.

Keväästä ei ole Koillismaalla juuri tietoa. Edellisviikolla tuli lunta lisää useampi kymmenen senttiä. Katoille on terveellistä kolata enimmät lumimassat pois.

Raskasta puuhaa.
Tiheästi pidän lepotaukoja. Nojaan lumikolan varteen tai kyykötän katonharjalla. Silti tykkään fyysisesen työn antamasta rasituksesta.
Tiedän kyllä, ettei yli kuuskymppisillä ole mitään asiaa katoille!
Toki varovaisuus ennen kaikkea, etten tupsahtaisi ite lumien mukana alas. No, lienee noin metrin pudotus, sillä lunta on paljon.



Lumikolan kanssa heiluessa, en suksia kaipaa samalle päivälle.
Kohtuus kaikessa.
Ehkä minun pitäisi noudattaa kohtuuttaa myös näiden lumi-& talvipostausteni kanssa, mutkun, mutkun just muutakaan kuvattavaa ei ole.