Pysähdyn nojaamaan suksisauvoihin.
Puuskuttaa.
Pitää tasata henkeä ja antaa samalla katseen karata eteen avautuneeseen maisemaan.
Olisi helppoa syytellä suksihuoltoa, mutta kun en voi. Kyllä suksi on luistava, eikä edes lipsu pahemmin. Jaksamisessa vain on suuria puutteita, surulla myönnettävä.
Latua piisaa edessä ja on sitä varmasti toinen mokoma takanakin.
Kaivan repusta vesipullon ja kourallisen pähkinöitä. Tankkaus on tuiki tarpeen. Pitkäksi aikaa ei passaa jäädä pysähdyksiin, tai tuntee kohta vilun työtyvän puseron alle. Hoppua ei tietenkään ole, maltan kyllä kaivaa taskusta kameran.
Tunnen hienoista haikeutta muistellessani menneiden vuosien monia hiihtoretkiä.
Nyt on kilometri venynyt monikertaiseksi. Ladulla on vastaantulijaa ja ohiviilettäjää. Joskus jopa levottomuuteen asti.
Mieli rupeaa kaipamaan harppausta valmiilta laduilta umpihankeen, oman itseni seuraan. Löytämään isoa voimaantumista milloin tykkypuiden alta, vaaran rinteiltä, aavoilta soilta, missä
hanki hohtaa kimaltaen.
Neitseellinen vitivalkea hanki,
joka peittää metsäkoneiden runnomaa maata silmää hivelevän kauniisti. Jopa niin, etten lähde suksineni maiseman harmoniaa rikkomaan. Katselen sitä. Kuvaan sitä, mutta kierrän sen metsän reunaa myötäillen.
Minun umpihankihiihtoni on lähinnä mielenterveyttä, ei niinkään kuntoilua. Siinä samalla sekin tietysti kohenee.
Kuitenkin omiani miettien ja elämänmenoa pohtiessani tunnen, kuten paimenpoika laulussa - metsä kirkkoni olla saa.
Milloin en mieli metsään, huvittaa lähteä autoajelulle.
Verkkaisella vauhdilla metsäautoteitä pitkin.
Keväästä ei ole Koillismaalla juuri tietoa. Edellisviikolla tuli lunta lisää useampi kymmenen senttiä. Katoille on terveellistä kolata enimmät lumimassat pois.
Raskasta puuhaa.
Tiheästi pidän lepotaukoja. Nojaan lumikolan varteen tai kyykötän katonharjalla. Silti tykkään fyysisesen työn antamasta rasituksesta.
Tiedän kyllä, ettei yli kuuskymppisillä ole mitään asiaa katoille!
Toki varovaisuus ennen kaikkea, etten tupsahtaisi ite lumien mukana alas. No, lienee noin metrin pudotus, sillä lunta on paljon.
Lumikolan kanssa heiluessa, en suksia kaipaa samalle päivälle.
Kohtuus kaikessa.
Ehkä minun pitäisi noudattaa kohtuuttaa myös näiden lumi-& talvipostausteni kanssa, mutkun, mutkun just muutakaan kuvattavaa ei ole.
Puuskuttaa.
Pitää tasata henkeä ja antaa samalla katseen karata eteen avautuneeseen maisemaan.
Olisi helppoa syytellä suksihuoltoa, mutta kun en voi. Kyllä suksi on luistava, eikä edes lipsu pahemmin. Jaksamisessa vain on suuria puutteita, surulla myönnettävä.
Latua piisaa edessä ja on sitä varmasti toinen mokoma takanakin.
Kaivan repusta vesipullon ja kourallisen pähkinöitä. Tankkaus on tuiki tarpeen. Pitkäksi aikaa ei passaa jäädä pysähdyksiin, tai tuntee kohta vilun työtyvän puseron alle. Hoppua ei tietenkään ole, maltan kyllä kaivaa taskusta kameran.
Tunnen hienoista haikeutta muistellessani menneiden vuosien monia hiihtoretkiä.
Nyt on kilometri venynyt monikertaiseksi. Ladulla on vastaantulijaa ja ohiviilettäjää. Joskus jopa levottomuuteen asti.
Mieli rupeaa kaipamaan harppausta valmiilta laduilta umpihankeen, oman itseni seuraan. Löytämään isoa voimaantumista milloin tykkypuiden alta, vaaran rinteiltä, aavoilta soilta, missä
hanki hohtaa kimaltaen.
Neitseellinen vitivalkea hanki,
joka peittää metsäkoneiden runnomaa maata silmää hivelevän kauniisti. Jopa niin, etten lähde suksineni maiseman harmoniaa rikkomaan. Katselen sitä. Kuvaan sitä, mutta kierrän sen metsän reunaa myötäillen.
Minun umpihankihiihtoni on lähinnä mielenterveyttä, ei niinkään kuntoilua. Siinä samalla sekin tietysti kohenee.
Kuitenkin omiani miettien ja elämänmenoa pohtiessani tunnen, kuten paimenpoika laulussa - metsä kirkkoni olla saa.
Milloin en mieli metsään, huvittaa lähteä autoajelulle.
Verkkaisella vauhdilla metsäautoteitä pitkin.
Keväästä ei ole Koillismaalla juuri tietoa. Edellisviikolla tuli lunta lisää useampi kymmenen senttiä. Katoille on terveellistä kolata enimmät lumimassat pois.
Raskasta puuhaa.
Tiheästi pidän lepotaukoja. Nojaan lumikolan varteen tai kyykötän katonharjalla. Silti tykkään fyysisesen työn antamasta rasituksesta.
Tiedän kyllä, ettei yli kuuskymppisillä ole mitään asiaa katoille!
Toki varovaisuus ennen kaikkea, etten tupsahtaisi ite lumien mukana alas. No, lienee noin metrin pudotus, sillä lunta on paljon.
Lumikolan kanssa heiluessa, en suksia kaipaa samalle päivälle.
Kohtuus kaikessa.
Ehkä minun pitäisi noudattaa kohtuuttaa myös näiden lumi-& talvipostausteni kanssa, mutkun, mutkun just muutakaan kuvattavaa ei ole.
