Omia latuja

 "Pakkanen pyryn perästä, pahailma pakkasesta."  

Vanha sanonta  osui naulan kantaan. Muutama päivä sitten Koillismaalla pakkasmittarin lukemat olivat -31 ja piirun verran vieläkin kylmempää. Päivisin lauhtui, kuitenkin -27, mutta luppopäiviä pidin. 

Vilkuilin haikaillen varaston seinään nojollaan olevia suksiani, jotka odottivat yhtä haikeina liikuttajaa.

Uuden viikon alkaessa oli sää juuri sopiva pitkään hiihtolenkkiin. Pakkasta -8 ja sinisen harmaa taivas, ei aurinkoa, mutta ei pilvistäkään.

Siis ripeästi suksille. Kävelyhaasteeseen osallistuminen kohdallani muuttui hiihtelyksi

Tai oikeammin valmiiden latujen puutteessa lumiliukukengillä hiihtämään. Lunta on vajaa puoli metriä ja niin pehmeää pakkaslunta, että leveä lumiliukukenkäkin, (vaikka minun mielestäni osuvampi nimi olisi  lumiliukusuksi) uppoaa syvälle.

Tieltä siirtyminen pellon puolelle ei tuota enää ongelmia, kuten aikaisemmin. Aurauslumista tehtiin heti kupsahtamiseni jälkeen "silta". Nyt sen kun vain sujuttelee, ojasta ei tarvitse välittää.

Suon reunassa pysähdyn nojailemaan sauvoihin, vaikka perässähiihto ei otakaan voimille. Unohdun katselemaan hetken suon puhtaan valkoista hankea, sen harvoja käkkärämäntyjä, joilla on sopivan pukeva lumikerros oksillaan. 

Jokseenkin söpöä.

Avoimella suolla tuntuu kasvoilla hento tuulenvire. Niin hento, ettei se pöllytä lunta, mutta silti siinä tuntee talven raikkauden.

Suon toiselta laidalta alkaa metsä, tiheä ryteikkö, mutta hyvin siitä pääsee läpi. Ensi talvena ryteikköä ei ehkä ole, sillä sinisiä merkkinauhoja näkyy puissa säännöllisin välein. Kenties pian tulee Ponsse ja kaataa isoimmat puut.

Pysähdyn kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Mies on jo mutkan takana ja edessäni valmis tola, jonka molemmilla puolin pikku koivut kumartavat nöyrinä minulle, kuin alamaiset ikään.

Pikku Myllyoja on uhmannut kireitä pakkasia pysymällä paikoin sulana. Penkoilleen se on saanut muhkeat valkoiset lumipehmusteet. Kovin lähelle penkkaa ei hyvää mennä tai voi molskahtaa.

Kesällä ojalle pääsy on minulle mahdottomuus, sillä oja virtaa pajupuskien takana. Suksella onnistuu käydä tervehtimässä sekä ojaa, että tammukoita. Käytännössä vain toteamassa taistelu, miten  ryssänpäät ovat riistäneet kasvualaa puolestaan pajuilta.  Aikanaan karjan laiduntaessa vapaasti, ojapenkat pysyivät helppoina kalastajien liikkua.

Ryssänpäät, kauniimmin sanottuna ne ovat tupassaramättäitä, näyttävät nyt ihastuttavilta.  Ne ovat saaneet samanlaisia muotoja, mitä minun pannukakkuni paistuessaan, 

Hankalaa puolipallojen välistä oli suksilla pujotella. Tietysti koitin kiertää mättäät, etten olisi rikkonut yhdenkään ötökän kotia, mikäli pallurat olivat asuttuja. Mistä sen varmasti voisi tietää.

 

Joihinkin väleihin oli teeri, metso tai riekko ryöpsytellyt kiepin yöpyäkseen siinä. Lämmikkeenä olleet ja kuoppaan jääneet kakkapökylät sen juorusivat.

Ihmettelin kai liian kauan luontoihmeitä, kun ojamutkan takaa huhuiltiin, olenko aikeissa tehdä oman porukan?

Sitä en rohkene, joten paras peruuttaa kääntymättä. Ehdin miettiä itsekseni, miten vaivaloista olisi kömpiä takaisin suksille, mikäli edes pääsisin pystyyn, jos sattuisin kaatumaan tuppaiden väliin??

Hyvillä mielin kotiin, sillä iltapäivän hämäräkin alkaa hiipiä, vaikka kello lähestyy vasta puoli kolmea ja täysikuu on kipuamassa taivaalle.

Tässä osallistumiseni Saran - Villa Emilian  kävele kanssani -haasteeseen.

Ällipää sukset

 

 -En ikinä hiihä, ikinä!

Ulkoa kuuluu kiukkuinen lapsen ääni. Samassa lentävät sauvat ja sukset peräkanaa lumihankeen.

-Kenkku joulupukki toi ällipää sukset. Ne ei haluu sinne, minne minä haluun, enkä minä huoli niitä enää!

Kyyneleet valuvat valtoimenaan pojan poskille. Nenäkin alkaa tursuta. Räkää tulee aina uutta, vaikka sitä miten pyyhkisi kinnaskädellä.

Äkkiä itku kuitenkin loppuu ja poika keskittyy tutkimaan lapastaan. Sylkäisee sitten hangelle ja lumeen ilmestyy pieni punainen läntti.

Hammas lähti!

Suussa maistuu pikkuisen veri ja kielen kärkeä on mukava työntää hammasvälistä. Poika unohtaa hetkessä suksimurheensa ja juoksee näyttämään äidille hammaskoloa ja irronnutta pikkuriikkistä hammasta.

-Mä oon nyt kuus vuotta!

                                                                       *

Krapu 3/25, sanat; kuusi, lumi, lapsi

lisää krapusäännöistä sekä krapukirjoituksia SusuPetalin blogissa.

Maiseman salaisuus

Otan oman hetkeni ja sukset.
Livahdan metsän juhlaan, lumipeitteisten puiden vieraaksi, varsinaiseen juhlasaliin, jossa kristallit kimaltelevat joka puolella.

Huokaan mielihyvästä ja nautin hiihtämisestä talvisen metsän läpi. Tunnen, ikään kuin jokainen puu kaipaisi kosketusta, jokainen pikku männyntaimi rohkaisevaa ajatusta, mutta ennen kaikkea metsän hiljaisuus on hyväilevän voimaannuttavaa. Se syö koronankin ja antaa sijaa levollisuudelle.

Aika ajoin pysähdyn kesyttämään vauhdikkaaseen menoon yltyneen intoni.
Suostuttelen sitä hillitsemään suksiani.
Yhteistyön alkaessa sujua voin välillä ihastella poutapilviä, joita tuuli herättelee kisailemaan.
Pilvet eivät murheita kanna, mutta omaan sydämeeni hiipii outo kaiho. Muistelen jopa Hellaakosken runoa pätkän verran.

Kokonaisen päivän elin maisemaa

Janoavin silmin koskettelin puita, kukkulaa.

Runon kanssa suuntaan alamäkeen. Jää mokoma korvamadoksi. Yleensä saan sellaisen joistakin tarttuvista laulun säkeistä, mutta tällä kertaa näin.

Ylämäki, alamäki vuorottelevat. Kovin tarkkaan ei tarvitse miettiä, minne hiihtää ja miten pitkälle. Aina valitsen oman reitin.
Erakot tekevät niin.

Enää en rohkene sujutella vaarojen rinteitä korkeimalta kohtaa suoraan alas. Olen kohdannut pelkoni, vai liekö varovaisuutta? Eipä silti, etteikö yhä pisara hulluutta asuisi sisälläni, mutta nujerran sen, jos se tai minä ihan mahdottomaksi heittäydytään.

Hiihdellessä nämä vaarojen rinteet ja suot ovat tulleet tutuiksi. Joskus tekee tietyati mieli, jos sittenkin lykkäisi sukset vauhtiin ja tuntisi tuulen suhinan korvissa. Tuskin maisema värähtäisi rohkeudestani, tuskin se myöskään velvottaisi tuulta tupsauttamaan lumihöntyjä puista naamalleni.
Epäilemättä löytäisin itseni kuitenkin mukkelis makkelis hangesta ja syvältä.

Mutta maisemani säilyttää salaisuutensa.
Se kätkee kulkijansa. Vain latu ja jäljet mahdollisista kuperkeikoista pysyvät hangella, kunnes peittyvät seuraavan lumisateen alle. Ja talvimaisema on taas neitseellinen.

Jossain syvällä näkymättömissä odottaa kevät.
Hiihdän monta kertaa ennen sitä ja hiihtämisen jälkeen kirjoitan.

Korvamato kiusasi kirjoittaessa tätä, siispä etsin runon.

Kokonaisen päivän elin

maisemaa,

janoavin silmin koskettelin

puita, kukkulaa,

illansuussa vasta kuvan tehden:

koivunlehden.

Suksilla iltahämärässä

Yllytin tänään itseäni ladulle, sillä kertaakaan en ole näillä lumilla vielä hiihtänyt.  Aina vaan suunnannut omille reiteille pitkin metsiä umpihankeen. 

Alku yhtä jahkailua. Pitkälle iltapäivän puolelle mietin viitsinkö lainkaan hiihtämään vai uppoudunko kirjan kanssa viltin alle.

Parhaan ajan päivästä tärväsin hölmöyttäni lukemiseen, mutta kun viimeinen sivu oli luettu, niin hain kuin hainkin sukset, sauvat ja monot esille. Kuitenkin oli alkanut jo hämärtyä, vaikka kello vasta vaille kolme.

Otsalamppu mukaan ja menoksi.

Hiihtäminen sujuu. 

Perinteistä etupäässä ainakin alkumatkasta.  Latukone on päivällä kiertänyt reitin ja latupohja on miellyttävää hiihtää. Pieni rahina suksen alla ja sauvojen rapsahtaminen hankeen ovat ainoat hiljaisuuden rikkovat äänet. 

Tulee tunne - kaukana kavala maailma.

Hämärä voimistuu nopeaan. 

En sytytä vielä otsalappua, vaan nautin suoalueella rivakasta etenemisestä ihan puuskuttamiseen asti. Silmälasit huurtuvat ja nostan ne pipo alle. Päässä tulee ruuhkaa, kun siellä on jo ennestään otsalamppu.

Huvittuneena ajattelen kilpailuviettiäni. 

Kun ei ole ketään kenen kanssa nyt kilpailla, niin enkös minä itseni kanssa! Kokeilen pikaspurtteja niin lujaa, kun mummo vain pääsee. Rynnimisen päälle on pakko ottaa lepoasento sauvoihin nojaten ja vetää hetki täysillä henkeä sisään ja puhaltaa tohinalla ulos. 

Tämmöisiä monta peräkkäin, niin jopa saavat keuhkoni tuuletusta ja tahtomattani ruokin mokomaa kilpailuviettiä.

Mutta toki aivan sikakivaa hiihtää ylhäisessä yksinäisyydessään upealla baanalla. Kaiken kaikkiaan matkaa reissulleni kertyy noin kuusi km. Paluumatkalla vauhti odotetusti hiipuu. Ehdin kuvata nyt enemmän. Paitsi, että kuvista tulee suttua.

Otsalampun valossa viimeiset kilometrit. 

Omanlaisensa nautinto sekin, kun ympärillä huokailee pimeä metsä. Taivas syvästi tumman sininen, lumikin sininen siellä, mihin lampun valo ei ulotu.

Jään elättelemään toiveita, että seuraavan kuutamon aikana usuttaisin itsestäni uudelleen hiihtäjän ladulle tai metsään. 

Toissapäivän kuutamo oli upea, mutta pakkasasteita liiaksi lähteä iltayöhiihdolle. 

Parhaillaankin kuu lymyilee pilvien takana.

Talven sylissä

Aamuinen auringonnousu vangitsee katseen pitkäksi aikaa ja pistää haukkomaan haltioituneena henkeä. Eihän vielä puoliunessa oleva maailma voi kauniimpi olla? Ehkä lämpimämpi, sillä kotoa lähtiessä pakkanen on kirinyt yön jälkeen -27.7 ja ylhäällä tunturissa vain -14.

Taivaallinen värikylpy aiheuttaa tunnemyrskyn vesijumppatunnille menijälle, joka pudottaa kassinsa ja kaivaa kameran.
Huikeaa vaihtelua valkoisiin ja harmaasiin näkymiin. Nousu tunturiin pistää korvat lukkoon ja komeat tykkypuut kumartelemassa tien molemmin puolin saavat minut tuntemaan itseni kuninkaalliseksi.
Minulle toivotetaan näin juhlavasti hyvää huomenta.

Nopeasti värit pakenevat ja keskitalven vitivalkoisuus ottaa tilansa. Häikäistyn.
Oma päiväni jatkuu tykkypuiden alle, missä valosta syttyneet lumitähdet tervehtivät minua.
Talven kauneus jatkuu hurmaavana, eikä helmikuulla ole syytä itkeä menneen tammikuun perään. Päivien kimallus pystyy herkistämään, kuin koskettavin muisto sielun sopukoissa. Talven kokee syvemmin, eikä vain iholla tai silmälasien  huurtumisena.

Tykkään edetä viipyillen ja nauttia ympärillä olevasta talven ihmeellisyydestä.
Ylhäällä vaaroilla jokainen puu on saanut paksun, valkoisen kuorrutuksen.  Se taakka on hohtava, kiehtova, samalla raskas ja vaaraksikin. Kenties sulaa vasta maaliskuun aurinkopäivinä.

Eivät minun yksinäiset lenkkini ole pitkiä, mutta aikaa niihin tuhlaan. Joka talvi uudelleen ja uudelleen ne samat, ties miten monesti tämänkin talven aikana. Tuskin kyllästyn, sillä aina lumimetsällä on tarjolla parasta. Sillä on oma ainutlaatuinen taikansa elvyttää laiskistunutta minua, sysätä ajatuksiini virtaa. Olen kiitollinen, että olen löytänyt talven ja ilon siitä.

Aina ei ole aurinkopäivä, ei edes joka toinen. Harmaus sinänsä ei estä minua lähtemästä tervehtimään tuttuja maisemiani.
On liian pitkä aika siitä, kun viimeksi seisoin suksineni miettimässä, mennäkö tästä ojan yli, vai jättää menemättä. Nyt piskuinen tonko-oja ei toivota minua tervetulleeksi solisemalla.
Se on hiljaa.
Se on vetäytynyt ohueen jäävaippaan. Ymmärrän eleen moitteeksi, olisi pitänyt piipahtaa aiemmin.
Edellisellä visiitillä viskasin sukset etukäteen ojan toiselle puolen.  Nyt en, nyt hiihdän yli luvaten hengessäni käydä ojalla uudestaan ennen kevättä.

Ei elo ja olo syrjäseudulla ihan pelkkää juhlaa ole, välillä se on myös arkea. Minun näkökulmastani kuitenkin enemmän "juhlaa", mikä tarkoittaa olemista oman aikani määrääjä.
Lumitalvi on teettänyt paljon lumitöitä, oikeaa kunnon kohotusta ilman kuntosaleja. Pakko on  sivulauseessa kuitenkin tunnustaa, että hieman olen joutunut tinkimään nipotuksestani pihan lumityöiden viimeistelyjen kanssa. Ahkerasta harjoittelusta huolimatta lumi ei nouse kolalla enää vallien yli! Ei auta edes ajatus - harjoitus tekee mestarin ja mestaritkin harjoittelevat.

Myös jokainen kaunis päivä päättyy iltaan ja juuri ennen auringonlaskua ajoitettu kaupassa käynti on silmälle aah!. Värit pehmenevät ja alkaa hetken kestävä sinisyys.

Ajan ollessa otollinen ja oikea, voi nähdä kuun pimennyksen. Kuu onnistuu sukeltamaan harsoverhon läpi, vaikka epäusko yritti jo kalvaa mieltä - Taasko mokoma heittäytyy petturiksi ja pysyttelee sinnillä pilvien takana. Paistaa sitten suoraan naamaani, kun olen yöpuulla.
Aina ei kannattaisi olla niin pessimisti, osaksi ruosteen värinen kuu vinkkaa silmää.

Latu kutsuu suksille, ehkä tartun siihen kutsuun. Tänään, huomenna, joku kerta. 

Ehkä pian on se kerta, kun illalla otan kutsun vastaan ja hiihdän otsalampun valossa tuttua latua tuttuun metsään katsomaan, mitä kuuluu kaksoiskuusille ja koivureppanoille, joiden kuulumisia tykkään käydä kuulostelemassa.

Laduilta umpihangille

Pysähdyn nojaamaan suksisauvoihin.
Puuskuttaa.
Pitää tasata henkeä ja antaa samalla katseen karata eteen avautuneeseen maisemaan.
Olisi helppoa syytellä suksihuoltoa, mutta kun en voi. Kyllä suksi on luistava, eikä edes lipsu pahemmin. Jaksamisessa vain on suuria puutteita, surulla myönnettävä.

Latua piisaa edessä ja on sitä varmasti toinen mokoma takanakin.
Kaivan repusta vesipullon ja kourallisen pähkinöitä. Tankkaus on tuiki tarpeen. Pitkäksi aikaa ei passaa jäädä pysähdyksiin, tai tuntee kohta vilun työtyvän puseron alle.  Hoppua ei tietenkään ole, maltan kyllä kaivaa taskusta kameran.

Tunnen hienoista haikeutta muistellessani menneiden vuosien monia hiihtoretkiä.
Nyt on kilometri venynyt monikertaiseksi. Ladulla on vastaantulijaa ja ohiviilettäjää. Joskus jopa levottomuuteen asti.
Mieli rupeaa kaipamaan harppausta valmiilta laduilta umpihankeen, oman itseni seuraan. Löytämään isoa voimaantumista milloin tykkypuiden alta, vaaran rinteiltä, aavoilta soilta, missä
hanki hohtaa kimaltaen.

Neitseellinen vitivalkea hanki,
joka peittää metsäkoneiden runnomaa maata silmää hivelevän kauniisti. Jopa niin, etten lähde suksineni maiseman harmoniaa rikkomaan. Katselen sitä. Kuvaan sitä, mutta kierrän sen metsän reunaa myötäillen.

Minun umpihankihiihtoni on lähinnä mielenterveyttä, ei niinkään kuntoilua. Siinä samalla sekin tietysti kohenee.
Kuitenkin omiani miettien ja elämänmenoa pohtiessani tunnen, kuten paimenpoika laulussa - metsä kirkkoni olla saa.

Milloin en mieli metsään, huvittaa lähteä autoajelulle.
Verkkaisella vauhdilla metsäautoteitä pitkin.

Keväästä ei ole Koillismaalla juuri tietoa. Edellisviikolla tuli lunta lisää useampi kymmenen senttiä. Katoille on terveellistä kolata enimmät lumimassat pois.

Raskasta puuhaa.
Tiheästi pidän lepotaukoja. Nojaan lumikolan varteen tai kyykötän katonharjalla. Silti tykkään fyysisesen työn antamasta rasituksesta.
Tiedän kyllä, ettei yli kuuskymppisillä ole mitään asiaa katoille!
Toki varovaisuus ennen kaikkea, etten tupsahtaisi ite lumien mukana alas. No, lienee noin metrin pudotus, sillä lunta on paljon.

Lumikolan kanssa heiluessa, en suksia kaipaa samalle päivälle.
Kohtuus kaikessa.
Ehkä minun pitäisi noudattaa kohtuuttaa myös näiden lumi-& talvipostausteni kanssa, mutkun, mutkun just muutakaan kuvattavaa ei ole.