Toukokuun kesää

Istun portaalla.
Katselen, miten kauniisti auringonvalo läikehtii harmaaksi kuluneella porrapuulla.
Katselen,
kuuntelen, en malta ryhtyä mihinkään. Tajunnan valtaa vain riemastuttava tunne, meille on tullut kesä!

Ylenpalttinen lämpö muutti alkavan kevään päivässä, parissa kesäksi, hennosti vihertäväksi, tuoksuvaksi, kuuluvaksi ja niin suloisen lämpimäksi.
Muuttolinnut tulivat juuri parahiksi, että ehdin saada pihan pesäpöntöt puhtaiksi talven jäljiltä.
Koivu sai hiirenkorvat ja mahlan juoksutukseni loppui. En raaskinut nyhtää koivulta liikaa sen eliksiiä.

Jäät lähtivät vesistä ja heti heitin muutaman katiskan pyytämään. Heitin samalla oman talviturkkinikin.
Kohta roudan sulettua maa innostui lykkäämään pientä vihreää vanhoille peltosaroille, etupäässä valkojuurta ja horsmaa. Kaunista sekin talven lumien jälkeen.
Koko maailma oli hetkessä kesän tuoksuja täynnä. Niin hullaannuttavaa.

Ajatuksissani kelaan niitä seitsemää Vaarankylän kevättä, jotka olen ehtinyt täällä viettää. Jotkut mieleenpainuvampia, kuin toiset.
Nuo keväät ovat osanneet yllättää ja ilahduttaa kerta toisensa perään. Eivät toistuneet peräkanaa samanlaisina. Tämä kevät oli täydellinen harppaus talvesta kesään, jos ei ollut hereillä, se vilahti ohi.  Herkkäsieluksi minä sitä sanon. Hienostelevaksi hepsankeikaksi vaalean vihreässä koltussaan.

Portaalla on hyvä iltapäivän auringossa.
Katoaa aika ja väliin todellisuuskin.
Nojaan kyynärpäiden varassa ylempään askelmaan, suljen silmäni ja vajoan miltei nirvanaan. Tunnen miten tuulenpyörre leikittelee hiuksissa, muurahainen kipittää pitkin säärtä ja miten varpaat nauttivat ilmakylvyistä. Raotan toista silmää ja katson lämmöllä "joulukuustani". Pari viikkoa sitten riisuin sen oksilta kynttilät ja kehuin sitä reippaaksi pikku kuuseksi, joka jaksoi kantaa lumitykyn ja kynttilät taittamatta oksiaan. Kovasti toivon, että se yllättää minut seuraavaksi hennon vihreillä kerkillään ja voimistuu voimistumistaan.
Ajatus poukkoilee milloin missäkin.

Poluille on menevän mieli.
Esimmäinen alkukesän retki on minulle kesän avaus ja polun houkutus miltei ylivoimainen vastustaa.
Metsä hoitaa.
Tuntuu ikään kuin iso osa säryistä ja kolotuksista haihtuisi metsän taikavoimasta, katoaisi soiden vetisiin silmiin, ikihonkien juurien alle ja itselle tulee hyvä mieli.

Koetan pitää mielessä niin usein kuin mahdollista ajatuksen - carpe diem. Arkisia asioita voi siirtää, ne eivät karkaa, mutta polku voi karata, kadota. Jos ei muuten, ehkä niin, ettei huomenna syystä tai toisesta pystykään liikkeelle. Parasta toteuttaa aikomansa heti.
No, ei se aina mene niin kuin Strömsjössä. Joskus vain eksyy omissa kuvioissaan, saa näppyjä ja sukset menee ristiin - kesälläkin tai putoaa jorpakkoon.

Suloista suvea rakkaat lukijani. Minä sujautan villasukat jalkoihin, ilma alkaa viiletä.