Kävellen liikkeellä lokakuussa

 Tänään on hiukan lunta maassa, myös ilmassa. Tuskin tästä on vielä talvilumien aluksi. On kovin märkää.

Ehdin tehdä  kävelyretken paremmalla ilmalla ja osallistun niillä kuvilla ja tunnelmilla Villa Emilian kävelyhaasteeseen.

Otin kävelysauvat mukaan. Niiden avulla ojien ylitys sujuu helpommin. 

Ensin pihasta soratien yli vanhoille peltosaroille. Loikatessani ensimmäisen oja yli, säikyt porot kiirehtivät kauemmaksi, eivät halunneet saada seuraa.

Katselin tarkemmin peltoa, jota juuri ja juuri tunnistaa enää pelloksi, vaikka pajutkin ovat taas kertaalleen leikattu. Kymmenen vuotta sitten repimämme piikkilanka roikkuu männyn oksasta metsän puolella. Kukaan ei ole vaivautunut viemään sitä pois.

Pelto jäi taakse ja puolilahoa siltaa ylittäessäni yksi siltapuu katkeaa. Hyvä, että pääsin loikalla toiselle puolen. Hento kuura on aamuauringon paisteessa nopeasti hävinnyt.

Ohitin vanhan pajan, jossa suunnilleen 60 vuotta sitten on taottu. Kuvaan usein tätä vanhaa rakennusta. Nyt huomasin alimman hirsikerran lahoavan pahasti. Miten mahtaa pajan käydä ensi talven lumien alla. On se muutenkin kovin raihnaisessa moodissa.

Pajalta eteenpäin kävelin leveää baanaa. Reitti järvelle on minulle mieluisa. Joskus se on ollut polku, nykyään mönkkärit ja maastoautotkin ajavat siinä. Noin 6-7 vuotta sitten juoksin matkan kotoa järvelle ja takasin. En enää.

Ei matka pitkä ole, mutta en minäkään enää juoksukuntoinen. Olen haaveillut joskus, olisipa järvi uimakelpoinen. Vaan kun ei ole. Mutapohjainen, paikoin matala ja rannat soistuneet lähes ympäriinsä. Kalaisa se kuitenkin on.

Rantaa lähestyessäni, tuli mieleen, miten muuan myöhäissyksy lumien tultua lähdin suksilla katsomaan, onko järvi jo jäässä. Oli se, mutta ranta ei ollut ja lumen alta turskahti vesi. Suksenpohjat jäätyivät. Oli ankeaa nostella 2.5 metrisiä metsäsuksia takaisin kotiin pakertaessa, kun pohjissa oli paksut lumipaakut.

 Rannassa on vene.  Työnsin sen vesille. Soutaminen kävelyn jatkeeksi antaa käsivarsille liikuntaa.

Järvi oli tyyni, hetken aivan pläkä, mutta airojen liike särki peilikuvat. 

Soudin pitkulaista järveä päästä toiseen. Taivaalle alkoi nopeasti kerääntyä pilviä, myös tuuli heräili.

 Aurinko oli nousut noin vartt ia vaille 8 (kesäaikaa) ja sai pilvien lomasta taivaanrannan ja vedenpinnan punertamaan. Järven kumpaakin päähän päin katsoessa näkee taivaanrannalle piirtyneet vaarat.

Kaukana kiiluvat tunturihotellin ikkunat .

Kun olin soudellut aikani ja kuvasin tutut näkymät taas kertaalleen, käännyin kotivalkamaan päin ja lähes samaa reittiä takaisin.

Seuraava kerta kuljen luultavasti rantaan vasta lumen aikaan. Venekin on jo vedetty talviteloilleen.