Syksyä

 

Syyskuun maisema on muuttunut viehättävän värikylläiseksi. 

Missä polku ei kiemurtele kirkkaankeltaisessa koivikossa, se luikertelele riemullisen punertavassa kangasmaastossa. On ihmeellistä kokea jälleen tämä väritykitys, jollaista ei aivan joka syksy ole.

Kesä on ohi, vaikka lämmin sää on jatkunut. En harmittele enää elokuun pakkasen tihutöitä, kun se nappasi pihakukkaseni. Säästi vain yhden pienen ruusun ja keltaiset orvokit. Nyt on käynyt joku syömässä myös orvokit ja minä olen pessyt kaikki kukkapurkit odottamaan uutta kevättä. 

Syksy on  kaunista aikaa, varsinkin kun ja jos saadaan nauttia aurinkoisista ja lämpimistä päivistä. Paitsi värit, syksy tarjoaa paljon muutakin. Marjastus ja luonnossa liikkuminen on parasta, suorastaan se on luksusta. Minä en enää tee pitkiä retkiä, lyhyetkin virkistävät. Tunnustan hieman haikeana, että viikon kestäviä syksyn vaelluksia kaipaan.

Pari viikkoa sitten haaveilin Pielpajärvellä käyntiä. Sieluni silmin näin kirkon keltakoivikossa niin kutsuvana, että teki melkein kipeää. Samaan haaveilupakettiin niputin Otsamotunturille kapuamisen ja myös Nattaset. 

Loppujen lopuksi pistin pisteen näille aatoksille ja siirryttiin yhteistuumin suunnittelemaan retkeä Kullaojan vesiputoukselle. 

Kullaoja virtaa Paha Kaakkurivaaran ja Pimiäselän välisessä kurussa, Sallan pohjoisosissa. Matkalla sinne oli välietappina yöpyminen Sallassa ja uutena aamuna reissu jatkuu Naruskan tietä lähes sata kilometriä, ynnä lisäksi pätkä huonokuntoista Värriönpirtintietä. Sitten olemme Kullaojan vesiputoukselle johtavan opasteen kohdalle, joka on lähes  huomaamaton viitta tien poskessa. 

Siitä lähtee polku.

 

Kullaojan polun alku näyttää kiviseltä, on kuitenkin helppokulkuinen. Kävelymatka putoukselle on reilu puoli kilometriä, eikä eksyä voi, kun pysyy polulla.

Naavakuuset ja kilpikaarnaiset männyt luovat metsään hieman salaperäisen tunnelman. Hiljaisuuden rikkoo vain kahdet askeleet, emme juttelekaan.

Pian alkaa kuulua veden kohinaa. Putous ei vielä näy, mutta kohta, kohina voimistuu koko ajan.  Sitten 

näkyy, miten oikealta puolen syöksyy vettä kurun pohjalla olevaan pikku lampeen. 

 

Veden vallaton vauhti on sykähdyttävää. Ryöppynä se syöksyy vihreän sammaleen peittämien kiven lomasta pärskeiden huuhtoessa rantakasveja. 

Istun penkille katselemaan näkymää nojaten takanani olevaan jykevään kallioon. Suljen silmät ja kuuntelen.

Kullaojan putouksesta voi sanoa,  se on pieni, mutta vapaa ja kaunis.

Paluumatkalla autolle ahmin mustikoita. Harmi, ettei mukana ollut mitään, mihin poimia vaikkapa vaan sen verran, että ripotella eväsleipien päälle taukopaikalla.

Naruskan Tammi on loistava paikka pitää tauko.

Tässä tammi tarkoittaa patoa. Vanhaa patoa, joka on rakennettu 1950-luvulla puunuittoa varten, eikä ole enää  käytössä. Sen sijaan vanhan padon vieressä on siisti nuotiokatos, jossa passaa hyvin evästellä.

Reissuilta on ihanaa aina palata kotiin.

Nyt kotiin palatessa tuntui, että oltiin lähdetty merta edemmäksi kalaan. Yhtä upean värikimaran tarjoaa yhä vielä oma kotipiha ja tutut lähimaastot. Osa koivujen lehdistä on jo varissut, osa muuttunut ruskeiksi, mutta vain osa. Enemmän on jäljellä.

Rieskaojan laakso tarjosi tänään näin heleää silmäniloa.

Iloa syksyyn!