Omia latuja

 "Pakkanen pyryn perästä, pahailma pakkasesta."  

Vanha sanonta  osui naulan kantaan. Muutama päivä sitten Koillismaalla pakkasmittarin lukemat olivat -31 ja piirun verran vieläkin kylmempää. Päivisin lauhtui, kuitenkin -27, mutta luppopäiviä pidin. 

Vilkuilin haikaillen varaston seinään nojollaan olevia suksiani, jotka odottivat yhtä haikeina liikuttajaa.

Uuden viikon alkaessa oli sää juuri sopiva pitkään hiihtolenkkiin. Pakkasta -8 ja sinisen harmaa taivas, ei aurinkoa, mutta ei pilvistäkään.

Siis ripeästi suksille. Kävelyhaasteeseen osallistuminen kohdallani muuttui hiihtelyksi

Tai oikeammin valmiiden latujen puutteessa lumiliukukengillä hiihtämään. Lunta on vajaa puoli metriä ja niin pehmeää pakkaslunta, että leveä lumiliukukenkäkin, (vaikka minun mielestäni osuvampi nimi olisi  lumiliukusuksi) uppoaa syvälle.

Tieltä siirtyminen pellon puolelle ei tuota enää ongelmia, kuten aikaisemmin. Aurauslumista tehtiin heti kupsahtamiseni jälkeen "silta". Nyt sen kun vain sujuttelee, ojasta ei tarvitse välittää.

Suon reunassa pysähdyn nojailemaan sauvoihin, vaikka perässähiihto ei otakaan voimille. Unohdun katselemaan hetken suon puhtaan valkoista hankea, sen harvoja käkkärämäntyjä, joilla on sopivan pukeva lumikerros oksillaan. 

Jokseenkin söpöä.

Avoimella suolla tuntuu kasvoilla hento tuulenvire. Niin hento, ettei se pöllytä lunta, mutta silti siinä tuntee talven raikkauden.

Suon toiselta laidalta alkaa metsä, tiheä ryteikkö, mutta hyvin siitä pääsee läpi. Ensi talvena ryteikköä ei ehkä ole, sillä sinisiä merkkinauhoja näkyy puissa säännöllisin välein. Kenties pian tulee Ponsse ja kaataa isoimmat puut.

Pysähdyn kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Mies on jo mutkan takana ja edessäni valmis tola, jonka molemmilla puolin pikku koivut kumartavat nöyrinä minulle, kuin alamaiset ikään.

Pikku Myllyoja on uhmannut kireitä pakkasia pysymällä paikoin sulana. Penkoilleen se on saanut muhkeat valkoiset lumipehmusteet. Kovin lähelle penkkaa ei hyvää mennä tai voi molskahtaa.

Kesällä ojalle pääsy on minulle mahdottomuus, sillä oja virtaa pajupuskien takana. Suksella onnistuu käydä tervehtimässä sekä ojaa, että tammukoita. Käytännössä vain toteamassa taistelu, miten  ryssänpäät ovat riistäneet kasvualaa puolestaan pajuilta.  Aikanaan karjan laiduntaessa vapaasti, ojapenkat pysyivät helppoina kalastajien liikkua.

Ryssänpäät, kauniimmin sanottuna ne ovat tupassaramättäitä, näyttävät nyt ihastuttavilta.  Ne ovat saaneet samanlaisia muotoja, mitä minun pannukakkuni paistuessaan, 

Hankalaa puolipallojen välistä oli suksilla pujotella. Tietysti koitin kiertää mättäät, etten olisi rikkonut yhdenkään ötökän kotia, mikäli pallurat olivat asuttuja. Mistä sen varmasti voisi tietää.

 

Joihinkin väleihin oli teeri, metso tai riekko ryöpsytellyt kiepin yöpyäkseen siinä. Lämmikkeenä olleet ja kuoppaan jääneet kakkapökylät sen juorusivat.

Ihmettelin kai liian kauan luontoihmeitä, kun ojamutkan takaa huhuiltiin, olenko aikeissa tehdä oman porukan?

Sitä en rohkene, joten paras peruuttaa kääntymättä. Ehdin miettiä itsekseni, miten vaivaloista olisi kömpiä takaisin suksille, mikäli edes pääsisin pystyyn, jos sattuisin kaatumaan tuppaiden väliin??

Hyvillä mielin kotiin, sillä iltapäivän hämäräkin alkaa hiipiä, vaikka kello lähestyy vasta puoli kolmea ja täysikuu on kipuamassa taivaalle.

Tässä osallistumiseni Saran - Villa Emilian  kävele kanssani -haasteeseen.