Kuura-aamua katsellessa on mukavaa palata kesään. Mieleen ryöpsähtää hetkessä paljon. Kesä oli tapahtumarikas, lyhyt ja eriskummallinen. Sateinen ja kolea. Nyt se on nivaska muistoja valokuvineen.
Siis.
Oli kesä 2015.
Oli kurjenpolvia ja kulleroita kasvava pelto.
Oli pellon reunassa pikkuinen kuusi,
hassun harva oksiltaan.
Kuusen ja maantien välissä vain pahainen oja.
Oli koppelon pesä kuusen alla.
ja pesässä viisi munaa.
Tiellä oli paljon ohikulkijoita,
kävelemässä, pyöräilemässä, autoilemassa.
Emolla rohkeutta pysytellä hautomassa,
vaikka askeleet lähestyivät,
ohittavat pesän niin liippoen.
Minulla murhe sydänalassa,
miten tässä käy?
Löytääkö kenties kettu,
tai joku muu pesän munineen?
Päätyvätkö poikaset ennen syntymäänsä
jonkun ateriaksi?
Sitten
yhtenä heinäkuun alkupuolen päivänä
pesässä oli vain munankuoret.
Viisi metson poikasta oli viipertänyt omilleen.
Kadonneet kotipellon yli metsän suojiin.
Minä iloitsin.
