Luminen talvimetsä on minulle houkutus,
ja metsässä liikkuminen on mielen piriste. Siellä on silmänruokaa ja ajatus saa vapauden lähteä omilleen. Lähden metsään, kun johonkin kinkkiseen asiaan täytyy saada uusi näkökulma. Metsässä pipo ei kiristä ja useimmiten mielensolmut aukeavat.
Tällä kertaa istun kuitenkin lämpimässä autossa kameran kanssa ja pyydän kuljettajaani ajamaan metsäautotietä mieluisille kuvauspaikoilleni.
Auton mittari näyttää -25. On iltapäivä, kello 14 ja 15 välillä.
Tie on aurattu kapeasti, ohituspaikkoja harvakseltaan, joten pitkästi joutuu peruuttamaan, mikäli joku sattuisi tulemaan vastaan.
Nousen autosta kuvaamaan. Yritän kivuta lumipenkan päälle saadakseni laajemman näköalan. Se ei onnistu. Penkka pettää ja lopulta päädyn konttaamaan.
Kun sormet kylmettyvät tönköiksi, on pakko tyytyä kuvaamaan auton ikkunan läpi.
Päivä on selvästi pidentynyt sitten joulun. Silti jo kolmen aikaan hämärtyy, vaikka hetkeä aiemmin taivas hehkui värejä.
Pohjoisen ja idän puolella tumma sininen ja voimakas lila, johon täysikuukin on upota.
Kovin pieneltä kuu näyttää kuvissa. On vain kaukana kylmältä näyttävä valkoinen pallo taivaalla.
-Kuu kylmänä kellotti kairan päällä ja pakkasta sen kuin kiihti
Pakkaskuu ja kuu yleensä ovat innoittaneet runoilijoita. Nämä Usko Kempin säkeet muistuivat mieleeni, kun katselin kelmeää kuuta kameran linssin läpi. Tuo säe, kuten myös seuraava jäivät pitkäksi aikaa korvamadokseni.
-Kuu, himmeä kaamoskuu, tuijotus kelmeän jäinen.
Pakkastaivaan värisävyt ovat kauniita. Auringon laskiessa lännen taivas hehkuu oranssia ja keltaista.
Lämpimiä värejä kylmyydestä huolimatta, eikä lumikaan ole enää valkoista, vaan on muuttunut siniharmaaksi.
Kotipihaan kääntyessä kuu on tutulla paikallaan, paistaa pihaan. Aivan kuin ilkkuisi tulevasta, siis aikoo valvottaa minua, kun kaipaa seuraa.
Jospa se nyt pettyisi, sillä päivän lumityöt ottivat aikaa väsyksiin asti, kun katoilta pudonneet lumetkin oli kolattava pois, joten toivottavasti Nukkumatin taika voittaisi kuun.
