Äppit ja QR-koodit

Amaalia raivostuu kaupan kassalla. Hän luuli ostavansa alekahvia, mutta kassalla tuli tenkka på.

 – Onko rouva ladannut puhelimeensa äppin? Kassalla kysytään.

-Minkä?  Älähtää Amaalia. -No, mobiilisovelluksen, että voin myydä alekahvin.

Sanomatta sanaakaan Amaalia kääntyy ympäri ja jättää kaupanteon kesken. Tulisieluinen nainen on tympääntynyt sieluaan myöten kaiken maailman äppeihin ja QR-koodeihin.  Ne rikkovat hänen mielestään kansalaisten tasavertaisuutta.  

Kotona Amaalia kirjoittaa paksua tekstiä paikallislehteen. Hörppii vadilta vanhaan malliin kuumaa kahvia. Läikyttää sitä harmittavasti paidalleenkin, kun kädet tärisevät yhä tapahtuneesta. -Tuokin vielä piti sattuman! Ja pyhäpaidalle!

Mies arvaa jotain tapahtuneen, hymyilee lehtensä takana, mutta ei kysy mitään, ettei saisi aikaan konfliktia.

                                                                      --------------

Krapu 42/26, sanat, tympääntynyt, vati, paksu. Tätä sadansanan krapuhaastetta vetää SusuPetal. Hänen blogissaan on lisää tietoa kraputarinan kirjoittamisesta.

Musta on mustaa

Kokonaisen päivän elin
maisemaa,
janoavin silmin koskettelin
puita, kukkulaa,
illansuussa vasta kuvan tehden:
koivunlehden. 

Kirjoittaa Aaro Hellaakoski runossaan Maalari

Runoa ajatellessani kuvittelen Hellaakosken maalaavan koivunlehden keltaiseksi. Pidän keltaista yhtenä syksyn värinä, toisaalta keltaisina loistavat kevätkukkaset ovat ihastuttavia.

Repolaisen väripohdiskeluun voisin vastata lyhyesti vain - väreillä on väliä. 

Nyt tykkään laverrella.

Olenko yleistänyt, kun luulen, että pojat/miehet pitävät enemmän jostain muusta väristä kuin punaisesta? 

Kudoin kerran pojallemme punaisen villapaidan joululahjaksi. Hän ei kertaakaan pukenut sitä päälleen syystä, se oli punainen. Hyvä punainen paita se oli ja on yhä, vaikka olen sitä parsinut. Se on edelleen käytössäni. Ollut yli 40 vuotta.

Miehelläni ostatin keväällä vaaleanpunaisen paidan mustan puvun kaveriksi ristiäisiin. Näin hänen naamastaan, ettei tykännyt, mutta osti ja pukeuduttuaan siihen, huomasi itsekin, että passaa vallan hyvin,

Minun talveni on valkoinen, kesä ja metsä vihreitä, myöhäissyksy harmaa, suot ruskeita, taivas sininen. Tykkään kyllä kaikista väreistä, mutta punaisesta eniten.

Kun yö on musta, se on pikimusta. Ei väliä ovatko silmät auki vai kiinni.  Samanlaista luomien sisä-, kuin ulkopuolellakin. 

Ei yön pikimusta ole mielen pimeyttä, se on todellista. Sellaista, kun yksikään vempain ei tuiki akkua ladatessaan.  Ei surise jääkaappi, ei tuuletin, sillä talossa ei ole sähköjä, ei generaattorikaan ole toiminnassa. Akkukäyttöiset kynttilät ovat öisin ajastuksen vuoksi pimeinä.

Vaikka pilkkopimeässä silmiä miten totuttelee mustaan, ei se vaalene. Ei hahmotu oviaukko, eikä ikkuna. Täydellinen pimeys verhoaa kaiken, ei harson lailla, vaan paksusti.

Kuitenkin suljettujen silmin sisällä pääkopassaan voi "nähdä" mielikuvia, mutta ne ovat kadonneet, kun avaa silmät.

Omassa kodissani ei ole koskaan näin pimeää, mutta vajaa viikko sitten olin erämaamökillä ja oli niin upeaa kokea mustaakin mustempi yö.

Arvata voi, että hyyskään oli pikkutunneilla lähteminen. Olisipa potta! Toivoin hapuillessani yöpöydältä puhelinta, mutta en napsauttanut siihen valoa. Kättä kuljettaen sängyn reunaa myöten löysin seinän, sitten oven ja siirryin terassille etsimään kaiteet. 

Kaidepuulla kättä liu´uttaen ja jalalla tunnustellen pääsin portaiden alkuun. Seisahduin katsoakseni ympärilleni. Kaikkialla samaa mustaa. Taivas ei erotu, eivät puut, eikä järvenpinta. Mitään ääniä ei kuulu. Yösydän on mystiikkaa täynnä. Sen ihoni tuntee viileytenä.

Täydellisempää hiljaisuutta en muista aikoihin kuunnelleeni, kunnes... Juuri ennen viimeistä askelmaa, kun luulin selvinneeni portaista. Sain aikaan tömähdyksen. Hyvä, jos kuukkelit eivät pudonneet oksiltaan! 

Oletin, että oli vielä yksi askelma ja putosin vajaan kymmenen senttiä, mutta tömäysääni rikkoi pahasti hiljaisuuteen. Minun ei käynyt kuinkaan, mutta puhelimen valo oli otettava käyttöön, että löysin ajoissa puuceen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin ja sänkyyn pääsin takaisin kommelluksitta. mutta väriasiasta saatoin tällä tavoin eksyä. Tosin alussa lupasinkin laverrella.

Viettäkää leppoisa syksyviikonloppu!

Mystinen korpimetsä

Samaan tahtiin, mitä iltahämärä syvenee, kiirehdin kulkuani, etten eksyisi. Vuodenkierto syksyyn on pitkällä, hämärästä pimeään vain hetki. Korvessa liikkujan pitää se huomioida, ettei päätyisi metsänpeittoon ja säikähtäisi pahanpäiväisesti.

Korpimetsät muuttuvat ennen pimeää velmuiksi.  Poluille ilmestyy kuin tyhjästä lisää juuria, kantoja, kiviä, kuoppia. Puiden joukossa vilahtelee mitä eriskummallisemman muotoista näkymää, mikä valon vähetessä alkaa elää. Aina jonkun lahopölkyn takaa tai oksankolosta kurkistaa silmäpari, jonka auringon viimeinen säde paljastaa.

Kuusten naavaparrat hamuavat olkapäitäni. En huomannut ajoissa hämähäkin ansaverkkoakaan. Haroin sitä tovin naamaltani ja supisen anteeksipyynnön kutojalle.

Uskon, etten ollut yksin metsässä, vaan moni silmäpari seurasi liikkumistani, eikä kellään pahoja mielessä.

                                                                                 ♥

Krapu 41/26, kuva-aihe. Krapukirjoittamista emännöivät SusuPetal, sekä Cara

Tämän viikon aiheena on Caran valitsema alla oleva kuva 

Kuunsillan salaisuus

 

-Unissakävelijä on vauhdissa! Yöhoitaja kuiskaa kollegalleen. Naisten katseet seuraavat tilannetta.  

Vanha mies kulkee määrätietoisesti ulko-ovelle. Avaa oven, mutta jää portaalle elottomin silmin katsomaan täydenkuun valossa sädehtivää siltaa. Ilmiselvästi hopeasillan tuike houkuttelee pidemmälle. 

Äkkiä mies vilkuttaa jollekin. Vilkuttaa innokkaasti molemmin käsin. Suuret kyyneleet alkavat valua vanhuksen karkeille poskipäille. Sisimmässään hänellä on käynnissä suuri tunnemyrsky.

Hoitajat seuraavat tilannetta, jonka kokevat koskettavaksi. 

 -Katso, näkee olemattomia! Naiset supisevat. Samalla estävät miestä menemästä rantaan ja ohjaavat hänet takaisin sänkyynsä.

Vanhuksen mieli ehti kuitenkin livahtaa kuunsillalle kohtamaan hänet, joka siellä hänelle vilkutteli.

Aamulla odotetaan unissakävelijän heräämistä aamiaiselle.  Hänet löydetään myöhemmin kuolleena sängystään, hymy huulillaan.

                                                                                      ♥

Krapu 40/26, sanat: hopea, suuri, valo. Krapukirjoitushaastetta emännöin SusuPetal. Lisää faktaa löytyy hänen blogistaan.

Suunta pohjoiseen

Mikä SUUNTA ? - Kysyy reissaaja Repolainen blogissaan.

Koetan löytää vastauksia kysymyksiin, mikä minua kuljettaa/kiehtoo juuri nyt/useimmiten?

Pakosta tai vapaasta halusta? 

 

Minä olen polkureissaaja, joka etsii aina uusia polkuja. Hätätilassa tutut ja monesti kuljetut polutkin riittävät.

Mielimenojeni suunta on lähes aina metsä, tunturi ja vaarat. Kotini lähistöllä, jopa näköetäisyydellä on kaksi vaaraa. Ne ovat hyvin tutuiksi käyneet, joten pari kertaa vuodessa suuntaan hieman pohjoisemmaksi. Vaihtelun vuoksi Länsilappiin, joskus Inariin ja eniten minua kiinnostava kohde on Itäkaira selkosineen.

Oma liikkumisen tarpeeni, mieleni pakottaa minut liikkeelle, eikä se hiljene, ennen kuin olen polulla, jolla on juuria, neulasia, kiviä, sammalta, mäkiä, lätäköiden ylittämisiä. Sorastetut polut jätän listaltani pois. Ne eivät ole oikeita polkuja, vaan baanoja, vailla asfalttia. Niillä vain jalat kipeytyvät.

Ulkoiluasuni eivät ole muodikkaita, kengätkään ei goretexiä. Maastoasu on suosikkini, mutta metsästyskauden aikana valitsen värikkään takin ja päähineen. Saappaat ovat lähes poikkeuksetta kenkävalintani. Ne eivät säikähdä minkäänlaista maastoa, eikä ilmaa. Ne tukevat nilkkaa ja pohjakuvio on pidon kannalta parempi, mitä muistan vaelluskengissäni olleen. Olen varsinainen saapastelija.

Retkeni suuntautuvat usein pohjoiseen  joko syksyisin, tai syvimmän kaamoksen aikaan ja/tai keväthangille. Vaihtoehtoja löytyy. Viime vuosina kevätretket kauemmaksi ovat vähentyneet, kun lähimaastokin tarjoaa tarpeeksi minunlaiselleni suksijalle.

Nykyisin teen jo muisteluretkiä?? SE on mitä ilmeisemmin vanhuuden merkkejä. Se, että pitää käydä Pielpajärvellä yhä uudelleen tai nousta Otsamolle, kavuta Pallastunturia Vatikuruun tai Nattasten kivistä rinnettä huipulle. Syy siihen taitaa olla pikemminkin kokeilu, vieläkö minusta on moiseen rehkimiseen.

Tämän syksyn retki suuntautui Inariin, Nellimiin asti. Paitsi poluilla liikkuminen, myös erilaisiin paikkoihin tutustuminen kuuluu meidän retkiohjelmaan, kuten tällä kertaa tutustuminen Raja-Joosepin asuinpihapiiriin. Mies oli valinnut varsin viehättävän seudun asuinpaikakseen.

Vanhoja kullankaivuuretkiä muistellessamme, piti piipahtaa Kutturan tietä ja poiketa Pahaojan kultakämpälle, mutta näkymä siellä ynnä matkan varrella oli ikävänlainen. Aikanaan olen ehtinyt yöpyäkin kämpässä, nyt se oli suljettu.

Hautausmaat kuuluvat myös retkien "ohjelmistoomme". Vuorossa oli Inarin pieni hautausmaa, jossa on leposija kultakauden alun kullankaivajille, ehkä nuoremman polvenkin kaivajille. Alue on saanut nimen Pyrkyrien palsta. 

Sitten Akmeeli, aikansa pohjolan kuuluisin lovinoita. Tarinat hänestä ovat olleet pohjana, miksi minua kiinnosti nähdä hautakummut, joista johonkin hän saattaisi olla haudattu. Tai sitten ei. Todellisuudessa ehkä Akmeelin hauta on jäänyt Lokan tekojärven veden alle, mutta shamaanin tarina on mielenkiintoinen. Loveen vaipuessaan Akmeeli saattoi liikkua sutena, kalana, lintuna, tuulena jne, mutta ohraisesti kävi mahtimiehelle. Viimeisestä transsistaan hän ei herännyt, sillä vaimo oli unohtanut herätyssanat. Muisti ne vasta 30 vuoden perästä, mutta silloin oli myöhäistä.

Pielpajärven polku on jokseenkin koko 4,5 km tämän näköistä, plus nyt lisänä lätäköt ja poroportit.

Raja-Joopsepin mannulle avoin portti ja hoidettu piha.

 

 

Akmeelin hautakummuille johtavat pitkokset. Alussa näin hyvässä kunnossa, lopussa kaikkea muuta. Toki tuossa näkyvälle kumpareelle päästiin, mutta jatko oli levällään ja kohde jäi tavoittamatta.

Tämä pari ei aikonut antaa tietä. Nukkuivat seisaallaan ja katsoivat pahalla silmällä autoa, jonka täytyi pysähtyä ja hivuttautua ohi vasan takapuolikarvoja hipoen.

Neljän päivän irtiotto kotikuvioista tarjosi hienoja juttuja. Aloitin heti kotiin päästyä uuden retken suunnittelun. Se on kivaa, tuleepa sitten toteutettua tai ei, mutta pohjoiseen päin sekin varmasti suuntautuu.

Surkea retki

Harpon metsäautotieltä erkanevaa polkua. 

Etenen hitaasti pysähdellen vähän väliä ihailemaan maaston peittona olevaa värikästä varpumattoa.

Viimein seison laajan aapasuon reunassa. Polun tilalla on vain suossa kelluvia lautoja. Koetan kikkailla eteenpäin. Kuin tanssien meno ei kuitenkaan suju, vaan takkuaa.

Yks kaks vettynyt lauta muljahtaa jalan alta. Hui, horjahdan.

Jalat uppoavat suoveteen. Kävelysauvojen avulla ponnistan takaisin laudan päälle ja samalla heitän hyvästit Akmeelin kummuille.

Harmissani palaan märin saappain polulle. Varmasti lovinoita Akmeelin temppu estää pääsyni pidemmälle.

Vasta palatessa luin kieltotaulun, johon olisi pitänyt tutustua ennen suolle menoa. ”Tällä polulla liikkuminen sallittu vain luvan saaneilla”

 Hei haloo, pelkään, että tulee sanomista?

 

Krapu 39/26, sanat; pelätä, peitto, tanssia. Lisää krapukirjoittamisesta löytyy SusuPetalin blogista

Hämärän hipaisu

Aamutuulen mukana on hitunen eilisen tuoksua. 

Se katoaa kuitenkin nopeasti jättäen jälkeensä leijuvan usvan ja mätänevien sienten löyhkän. Kesä on takana. Se on hakenut sijansa hatarana haikeutena sydänalassani. 

Oikeastaan menneeseen kesään minua ei sido mikään. Ihmetelen vain, onko taivas särkynyt, kun kevät- ja kesäsateiden jatkumona ovat päivittäiset syyssateet. Olen jo unohtanut, miltä tuntuu poutapäivän henkäys paljaalla iholla, miltä paljaat varpaat nurmikolla.

Hämärän aika laskeutuu päivä päivältä aiemmin. Ei se pahalta tunnu, eikä tee sieluuni hämärää, sillä minähän pidän kaamoksesta. Viihdyn hyttysen lailla hämärän renkinä ja tykkään, kun ilta kutsuu levolle peitellen kaiken hämyiseen harsoonsa.

Syksy kotiutuu kiireen kanssa.

Krapu 38/26, aiheena  Oma valinta. Säännöt krapuiluun edelleen samat ja lisää aiheesta löytyy SusuPetalin blogissa.