Inarinpolulla

Seison Sevettijärvellä Kolttien Perinnetalon pihalla rinkka selässä  ja tähyilemässä Inarinpolulle päin. Olen lähdössä tutustumisvaellukselle kokeilemaan, josko ensi kerralla, ensi kesänä rohkenisin yrittää koko tuota sadan kilometrin taivalta Sevettijärvi - Karlebotn Norjan puolella. Paljon olen siitä vaelluskertomuksia ja historiikkiä lukenut, aivan haltioitumiseen asti, joten on aika lähteä saapastelemaan.

Kesä on ollut kolea ja sateinen, jonka vuoksi vaellukselle lähteminen näytti peruuntuneen, mutta ei. Kipinä kyti kuitenkin päästä edes yhden etapin verran taipaleelle, sillä varmasti sekin 13 kilometrin matka valottaisi jotain reitin luonteesta.

Seison siis nojaten kävelysauvoihini  Inarinpolun - Anárašmáden suomenpuoleisessa päässä. Edestä lähtee kiemurteleva polku, jota todella piisaa. En aio kuitenkaan pidemmälle kuin Opukasjärvi tällä erää ja sinne on matkaa juuri tuo 13 kilometriä. Pidän mielessä, että se on tultava takaisinkin. Vaelluskokemukseni on vielä vähäistä, enkä ole yksin lähdössä, vaan kumppanina on oma Hessuni.

Heti alussa polku sivuitsee kalmistoa. Iltapäivän auringossa mäntyjen lomasta pilkottavat valkoisen puuaidan takaa valkoiset ristit. Useinpia hautakumpuja peittää jäkälä. Näkemästä tulee mieleen, että polkumme on täällä rajallinen. Yhtä varmasti, kun se on alkanut, tulee myös päättymään.

Ensimmäinen kaksikilometrinen on raskas. On yhtämittaista nousua ja laskua. Metsätöiden jälkirisukkoakin, osin kivikkoista ja silmälle kauniita järvimaisemia useampaan otteeseen. Tuo hautausmaan lähellä oleva kangasmaasto jää heti alkuunsa taakse. Polku on merkitty suurimmaksi osin erittäin hyvin ja puolen kilometrin maantieosuuden jälkeen alkaa varsinainen Lapin erämaa.  Maisemaa hallitsevat vaivaiskoivut, käkkärämännyt, suopursut, pikku vesistöt, soistuneet märät alueet ja useat purot. Pitkään tein valintaa jalkineiden suhteen, ottaako maastokengät vai kumisaappaat ja lopulta päädyin kumppareihin, syystä että tiesin maaston vetisyydestä ja toisekseen kun suunnitelmissa oli lyhyt vaellus.

Kivikkojen ja pikku vesiesteiden ylityksiä on riittämiin.

Tällaisista rakkakivikosta yli tuon tuostakin, samoin purosista.

Jalat pysyvät kuivina, eikä rakkojakaan tullut. Kävelysauvoista on minulle iso apu tasapainottelussa kiveltä kivelle askeltaessa. Rinkka tekee tasapainostani entistäkin epävakaamman.

Kaiken kaikkiaan taival Sevettijärveltä Opukasjärven autiotuvalle kesti meiltä noin kuusi tuntia. Matkavauhti oli sopivaa, mutta alkoi siitäkin huolimatta tuntua lopussa ikävästi kintereissä. Viimeisten kilometrien aikana ehdin toivoa useampaan otteeseen, eikö autiotupa ala milloinkaan näkyä, kunnes se yhtäkkiä putkahti mutkan takaa.

Opukasjärven tupa on kauniisti maisemaan sulautuva. Se suorastaan häviää lehden ollessa puussa koivikon suojiin. Lähemmäksi tultua huomasin, että tuvassa on muitakin vaeltajia. Rinkka on portaalla. Ei kuuden hengen tupaan paljon ylimääräistä porukkaa mahdu, joten pistettiin teltta pystyyn hieman sivummalle. Kosteat matkavaatteet on mukava saada tuvan lämpöön kuivamaan. Sinne vaan aromit sekoittumaan aromeihin.

Ilta alkaa viiletä nopeasti, eikä väsynyttä matkaajaa virkistä enää edes nuotiolla istuskelu ja maiseman ihailu.

Telttaan ja makuupussiin tekee mieli kömpiä. Maistelin teltan ympäristöstä mustikoita, jotka maistuivat erittäin makoisilta ja ajattelin aamulla poimia niitä puuron päälle. Väärin meni. Yöllä pakkanen ehti napsia mustikat, ei niistä aamulla ollut enää syötäväksi. Onneksi uudesta päivästä näytti tulevan aurinkoinen, aivan loistava päivä ajatellen paluutaipaletta.