Avaimesta juttua

Edelliselle viikolle tarjosi jännitystä avain. Se tuiki tavallinen abloyavain.

Valokuvausretken majoituspaikaksi olin varannut netistä pikkuruisen mökin.
Tulostanut myös asiaan liittyvät paperit.
Perille päästyä piti soittamalla saada mökin avainlokeron koodi ja numerot järjestämällä laatikosta avain.

Yllätys.
Mökin avainkoodilaatikko on rikottu ja avain poissa.
Pakkanen kiristyy, myös hämärä muuttumassa pimeäksi.

Uusi soitto ja saadaan seuraavan mökin avainkoodi.
Mitä hullua, tekniikka ei toimi - 36 asteen pakkasissa. Sormet ovat koodinumeroiden vyöryttämisestä tönkköinä. Silmälasit huurtuvat ja estävät näkemisen. Pakko on siirtyä autoon lämmittelemään ja soittamaan lisää neuvoja.
Meille luvataan tuoda mökkiavain 50 kilometrin päästä. Huh, miten pitkältä tunnin odottaminen tuntuu, kun luvattu puolituntinen on reilu tuntinen.

Mökki on ok.
Seuraavana aamuna on ulkona pakkasta - 38. Maailma värittyy oranssiin, punaiseen, violettiin, siniseen, kellertäväänkin. On sykähdyttävän upeaa katsella värikästä auringonnousua, kun tunturin tykkypuutkin punastelevat.
Syvä hiljaisuus vallitsee kaikkialla. Porot, kuukkelit ja riekotkin ovat etsiytyneet suojaan. Niitä ei näy lainkaan.

Uusi yllätys on valmiina retkeltä palaajille.
AVAIN on pudonnut. Mutta onneksi vain toinen avain, joten ei hätää, mutta iso harmitus.
Tämä asia kääntyy hyväksi seuraavana päivänä, jolloin kierretään eilisen reitit ja avain löytyy.

Valoisaa aikaa piisaa nelisen tuntia. Silti eivät pitkät illat käy yksitoikkoisiksi  Puuhaa on seuraavan päivän ohjelman suunnittelu.
Sukset ja lumikengät joutavat edelleen jäämään auton peräkonttiin  Kylmää on, mutta se tietää upeaa aamua ja iltaa valokuvaajalle.

Kun ei suksilla, niin hyvä vaihtoehto on nousta cabinilla ylös.
Cabini heiluu tuulessa niin ikävästi, että ensimmäistä kertaa noissa vempaimissa tunnen kouristuksia mahan pohjassa.
Jotta liikuntaa tulisi päivän päälle, kävellään laskettelurinteen reunaa alas. Matkaa vain 1 km, mutta jyrkkää. Se on Maailman cup-rinne. Yhtään laskettelijaa ei näy.
Minä hurmaannun maisemasta. Paksu pilvien massa on alapuolella ja lumi jalkojen alla punaista.
Jalat joutuivat lujille, sillä rinne on paitsi jyrkkä, myös hivenen liukas.

Kotiin alkaa tehdä mieli, kun pakkassää muuttuu leudoksi ja värit harmaaksi.
Nopeasti ovat tavarat aamulla on autossa. Minä viimeisenä suljen mökin oven. Auto starttaa kotimatkalle.
Seis! Kaulahuivini jäi.
Ei voi auttaa. Ei ole avainta, huivi saa jäädä. Jatketaan matkaa.
Seis!!  Voi hirveää!! Myös laukku jäi. Rahapussi ja tabletti.

Soitto taas koodipaikalle ja sieltä annetaan numerot. Niiden avulla pitäisi päästä rakennukseen, jossa on avain "meidän" mökkiin.
Mutkun  koodi ei toimi taaskaan! Jäässä yhä, eikä sula vaikka tulitikuilla lämmittää.

Pakko lähteä ajamaan 50 km ja hakemaan avain. Hiljaisuuden vallitessa.

Tykkyjen keskellä tuntui, kuin olisi jossain toisessa maailmassa. Epätodelliselta tuntui avaimen hakumatkakin, joskin erilailla.