Myllyojan talviuni

Siinä se on.
Myllyoja ja Myllyojan poukama uinumassa talviuntaan. Tällä kertaa ilman jääpeittoa.
Tonko viettää talvensa sulassa poukamassa. Elelee jossakin rantapenkan suojissa. Rantapenkan, jonka päällä komeilee liki metrinen lumikerros ja jonka törmällä minä kesäisin yritän narrata tuota  kaunista kalaa.
Useamman kerran tonko narraa minua ja saan tulla ojalta pois ilman saalista. Joskus räväkkä kala on kuitenkin varomaton ja joutuu pannulleni.

Nyt oja virtaa siis vapaana. Se virtaa syvällä, enkä ihan penkalle rohkene hiihtääkään. En välittäisi pulahtaa suksineni alas veteen.

Tänään maailma näyttää harmaalta. Näyttää kuin pilvet roikkuisivat erikoisen alhaalla, vaarojen huiput ja pisimmät puutkin ovat kuin pilvenpainamia.

Ojanpenkan vitivalkoisessa lumessa erottuvat talven lumisateiden kerrokset. Vaikka monessa välissä on tiivis lumi, silti hanki on tosi upottavaa. Ilman suksia tai lumikenkiä siinä pääsee eteenpäin korkeintaan konttaamalla ja sekin peräti työlästä.
Ei kannata kokeilla hyppyä suksen päältä hankeen!

Tykyt ovat ehtineet pudota puiden oksilta useampaan kertaan ja siitäkös puut tykkäävät. Monet kaariholvit ovat oienneet. Toki hennoimmat tervalepät ovat yhä nöyriksi painuneina. Eivät ole jaksaneet suoristaa varttaan.

Ojan ympäristön metsä on hiljainen. Minne lie linnutkin kadonneet? Vain riekon jälkiä näkyy monin paikoin, missä riekko on piipahtanut rantapusikon koivujen ja leppien silmuja syömässä.   Porot ovat siirtyneet ruokintatarhoihin, kun jälkiä ei näy, mutta sen sijaan jäniksen ja ketun reittejä risteilee siellä täällä.

Suurimmat jäljet teen minä itse suurine suksineni.
Ne kaksi vierekkäin kulkevaa ovat kuin isot haavat ehjällä pinnalla, jotka seuraava lumisade peittää. Vajaan kahden viikon takaista latuani ei näy enää lainkaan.

Päivän painuessa pielukselleen, tämän päiväisetkin jälkeni jäävät jonnekin kaukaisuuteen.  Ovat kohta eiliset.