Ajatus jos toinenkin

On ollut aikaa ajatuksille, kun sataa aamusta iltaan. Yölläkin heräillessä kuulen sateen jatkuvan ropinan ränneissä. Sää kuin sää on tähän aikaan mahdollista. Syksyllä on niin monenlaiset kasvot, eikä auta, vaikka miten olisi halunnut kuulaan kirkkaita päiviä, aamusumuja, ruskavärien pysymistä pitempään maassa ja puiden lehdissä.  Nyt on pakosta pitänyt unohtaa kalastaminen, kun metsäteitä ajaen ei ”rakkaalla romullakaan” pääse lähelle vesiä. Osittain suomaisemia halkova tie on paikoin kuravellin ja veden peitossa ainakin puoli metriä, ylikin, eikä näytä siltä, että maasto yhtään kuivahtaisi. Joki virtaa täytenä uomassaan ja kuljettaa mukanaan liiaksi rannoilta raastamaansa roskaa, joten verkot olisivat kohta sitä täynnä. Olisi liiaksi vaivaa puhdistaa niitä, eikä toisekseen roskaiseen verkkoon kalakaan ui.

En yritä uskotella, että syksyni olisi näin mustavalkea, vaikka harmaa  yleissävyltään onkin. Kuva ei ole siis mustavalkoisena otettu, eikä semmoiseksi muokattu, vaan ihan tavallinen digivärikuva, värejä ei vaan tässä maisemassa ole liiemmin. Hyljätyn kaivoksen lähitienoo on tämmöisen näköinen. Pois sieltä teki mieli, mutta kiinnosti käydä toistamiseen katsomassa, toki kuivan kelin aikaan

Taka-alalle olen siirtänyt sadekauden ajaksi myös vaellusretket. Vaikken sadetta kavahtaisikaan, niin liukkaita maastoja kylläkin. Ei ole varaa turhan päiten altistaa itseään kaatumisille ja loukkaantumisille. Kunhan kelit paranevat, niin mielenkiintoisia reittejä löytyy vaikka millä mitalla.

On toisenlaisen tekemisen aika. Kävin eilen naapurikunnan kirjastossa, ensimmäisen kerran täällä ollessani. Käynti oli oikein mukava ja kassissa tuli kotiin useita runokirjoja. Valitsin entuudestaan minulle vieraiden runoilijoiden teoksia. Nyt tekee mieli ahmia alkuunsa lyhyitä runoja, kuten esim.

iänmyötä meinaa laulut

väkisinki vähentyä

tulitikut lyhentyä

raapasupinta käyä pieneksi

heinäsirkat ei siritä

pukkaa hikiä kesäpäivät.

( marjatta kaasila / Saama kait met rakastaa)

Pitkästä aikaa kaivoin myös käsityöt esille. Lankoja ja hahtuvaa olisi valmiina monenlaiseen työhön, vain reipas alkusysäys puuttuu. Mistä ihmeestä sen saisi? Oikeastaan pientä kipinöintiä on kyllä, mikä sinänsä on hyvä merkki. Alun perin aloittaessani Pollen suuret saappaat-blogia, suunnittelinkin siitä jonkinlaista käsityöblogia, mutta ei siitä semmoista tullut.

Tuon kuvan taidokas työ on haastava. En pystyisi moiseen, en edes tiedä, ottaisiko työkaluiksi puukon tai koveltimen, vai pitäisikö kuviota yrittää virkkuukoukulla tai puikkojen kanssa neuloa pitsikuvioita, vaiko peräti kangaspuilla?

Siis hylkäsin silloin ajatuksen käsityöblogista. Seuraavaksi oli suunnitteilla kirjoittaa liikuntapäiväkirjaa, mutta sekin lahosi, ei ollut liikkumisistani pidemmän päälle tarpeeksi kerrottavaa. Sitten oli vuorossa kasvihuoneprojektista kirjoittaminen. Ei sekään kantanut.

Tämän KuvaKirjeitä Kommintanhualta- blogin suunnittelin vain valokuvia varten, lisukkeena jokunen rivi kuvista mieleen juolahtanutta tekstiä, mutta näyttää taas karanneen pasmat kouristani.  Taidan leikkiä omien blogisuunnitelmieni kanssa kissaa ja hiirtä. Tilaan itseltäni johonkin aihealueeseen suuntautuvan blogin ja tuloksena on jotain aivan muuta, jolloin totean yks kantaan – ei siitä semmoista tullutkaan, teenpä toisenlaisen.  Parasta kaiketi liittää jatkossa motokseni.

Tuon ajatuksen löysin erään käsityötuvan seinältä ja se tuntuu sopivaan niin moneen kohtaan.

Syksykö soittelee

Vahvasti näyttää ja tuntuu, että syksy on kynnyksellä. Ilma on ollut koko menneen viikon niin hirveän kylmää. Toppavaatteet kaivoin esille, eikä yhtään olleet liikaa, kun kiertelin Ranuan eläinpuistossa. Pikku jääkarhu oli kasvanut sitten huhtikuisen vierailuni paljon. Saanut myös vitivalkoinen karvansa tummumaan. Tietäähän ne lapset, aina möyrimässä jossain.
Pentu oli hieman arka veteen menemään, mutta lopulta eläintenhoitajan sinne heittämät makupalat saivat sen uimasille.

Luonnossa alkaa näkyä syksy, vaikka toivoisi kesän jatkuvan. Koivuissa on paikoin keltaisia lehtiä ja metsäaukeiden hirvensäärinurmi on punastunut kauniisti heilimöiväksi heinäksi. Kesää sen sijaan on tienpenkkojen kultapiiskut ja tietenkin maitohorsmat, jotka leviävät punaisina laajoina mattoina, kuten lupiinit etelämmässä.

Marjojen suhteen on ollut niin ja näin. Ranuan hillamarkkinoilla oli paljon kansaa, mutta mielestäni vähän hillaa. Ostaa en raaskinut, vaikken itse ole vielä toistaiseksi yhtään saanut poimittua. Luulisi syvimmillä korvilla sitä täälläkin päin olevan. Vielä on siis toivoa.

Hakkuuaukkojen vadelmikkoja olen käynyt vilkuilemassa, josko vatut pian kypsyvät. Niiden kanssa ei ole kiirettä, sillä ovat täysin raakoja. Tuskin paikallista vattua on myynnissä Sarakylän vattumarkkinoillakaan. Asia täytyy tarkistaa, sillä karkelot ovat tänä viikonloppuna.