Pipareita leivotaan - raapale

Tänään leivon piparkakkuja.

Usein olen leiponut itsetehdystä taikinasta, mutta nyt ostetusta. Ensimmäinen pellillinen on jo paistumassa ja huoneeseen alkaa levitä ihana tuoksu. Niin jouluinen.

Hetki vielä ja sitten saa maistaa.
Tykkään haukata ensimmäiset piparit lämpimänä, Silloin mausteetkin tuoksuvat ja maistuvat eniten ja maku on pehmein. Tavallisesti en koristele pipareita, mutta jos on apulainen, niin hän kaunistelee ne mieleisikseen.
Minä paistan ja maistelen.
Nautin piparin tuoksusta yhtä paljon, kuin niiden syömisestäkin. Loppuvat kesken ennen aikojaan, kuten suklaakarkitkin.

Voi olla, että viikon päästä haluan huusholliin uudelleen jouluista tuoksua, siksi pitää varata pakasteeseen lisää taikinaa.
Tässä mökissä saattaa olla pullahiiriä. Sellainen vahva epäily minulla siitä on.

Itsenäisyyspäivänä- raapale

Onnea Suomi, olet tänään 98 vuotias.

Tarkoittaako itsenäisyys enää samaa, kuin silloin, yli 90 vuosikymmentä sitten? Tuntuu, että tämä maa on kovaa vauhtia sulautumassa eurooppamassaan. Isoissa kasvukeskuksissa kuulee jo enemmän muuta kieltä, kuin suomea.
Kehitystä ja muuttoliikkeitä on tapahtunut paljon sota-aikojen jälkeen. Välttämättä kaikki ei ilman lieveilmiöitä.  Paljon on pahoinvointia.

Minä olen suomalainen, vanhempani suomalaisia. Isä oli sodassa ja haavottui, eikä täysin hyväksynyt EU-ajatusta. Ymmärrän häntä.

Arvidssonin tuttu ajatus voisi olla nykyaikana paremmin näin  - Olemme suomalaisia, emme ruotsalaisia, emme venäläisiä, paitsi jos muutamme kansalaisuutta.
Oma kieltä ja kulttuuria pitää arvostaa, muuten se alkaa voida huonosti. Ei kaikkeen tarvitsisi sulautua.

Hyvää Itsenäisyyspäivää

Poron pusu - raapale

Poroja.
Kuvaamaan on pakko pysähtyä.
Poroja on paljon. Niitä on pellolla ja osa maantiellä, mistä eivät auton lähestyessä viitsi siirtyä lainkaan syrjään.

Yksi poroista lähestyy rohkeasti autoa. Tulee ihan kylkeen ja antaa pusun. Se osuu auton kylkeen, ei kameran linssiin.
Pahus, etten ehtinyt tarkentaa.
Olisipa minulla ollut antaa sille tuppo heinää, vaan ei ollut.  Syötävää poro kuvitteli saavansa, eikä suinkaan rakkaudesta minuun tullut suukottelemaan.
Tai mistä senkään tietää?

Minä tykkään poroista, jospa nekin minusta.

Poro poseeraa lukemattomissa joulukorteissa Joulupukin kanssa. Turistit Eglantia ja Japania myöten käyvät sitä katsomassa ja kuvaamassa.
Tänäänkin bussilastillisia ulkomaalaisia kameroineen Ranuan Zoon pihassa lähtövalmiina kuvaamaan eläimiä.

Suklaan mieliteko - raapale

Tiesin kyllä, mitä saattaa tapahtua, kun rupean rakentamaan suklaapuuta.

Silläkin uhalla hankin suklaanameja kilon verran.
Toki iltakahvin kanssa maistoin muutaman, ennen kuin rupesin joulupuuta rakentamaan.

Ajattelin, käykö samalla lailla, kuin joskus karkkilakossa ollessani, jolloin oltiin puutarhalla ja katseeni osui eläinten ruokaosatolla koirien suklaanappirasioihin.
Ostettava niitä oli....

Kotimatkalla suklaanhimo voitti ja söin kaikki namit. Kotona oli vain tyhjä rasia. Kyllä nolotti.

Reippaasti aloitin suklaapuun tekemisen.
Vuoroon kiinnitin karkin kaksipuoliteipillä kartion muotoon taivutettuun kartonkiin kiinni, vuoroon pistin suuhuni.

Puu alkoi näyttää karkkikuuselta, vaan kuinkas kävi? Karkit loppuivat kesken ja latvus jäi rumasti tyhjäksi.
Miksi suklaa on niin hyvää, että taas kävi noin?

Havukransseja jouluksi - raapale

Ettäs osaavat nuo havut pistellä.

Ei auta välittää, jos mielii tehdä kranssit omin kätösin. Parina päivänä savottarupeaman päätteeksi olen kerännyt kransseja varten tykötarpeita. Kuusen- ja katajanhavuja, sekä mustikan että puolukan varpuja. Koivunoksiakin.
Pikku oksasaksilla olen leikannut kaikki sopivaan mittaan jo metsässä.
Yksivuotisista pajun hujopista saa väännettyä helposti kranssin kehän.

Vaikka itse tekee, aina ei tule juuri sellaista, kun haluaa. Kuitenkin tulee sellaista, kun tulee. Siihen on tyytyminen.
Koristelu on toinen asia. Joskus ihan helppoa, joskus taas vaikeaa tavoittaa tärkein, Se punainen lanka.
Kranssin ripustin paikalleen, mutta se jokin puuttuu. Siitä puuttuu joulu, mutta onhan onneksi vielä aikaa.
Uskon joulun löytyvän.

Reippailua -raapale

Luppoilu on ohi.
Heti aamuhämärän häivyttyä mieli tekee "kuntosavottaan". Yöllä on satanut sentin pakkaslunta ja se kaunistaa maisemaa.

Pakkasta on -11.6.
Talvityörukkasia minulla ei ole. Kesärukkaset alle ja villatumput päälle pitää sormet lämpiminä. Mukaan kirves ja tukkisakset tai mitkä nostosakset lienevätkään. Minä, tyttömetsuri karsin koivut oksasaksilla, mutta kirveellä kuuset. Homma sujuu näppärästi näin.

Moottorisahaa en osaa käyttää. Sähkömoottorisahaani kylläkin. Harmi vain, ettei metsässä ole pistorasioita.

Pian on puuta kuitenkin nurin ja pätkinä.
Kirves heiluu ja pöllipino kasvaa. Hiki kastelee puseron selkämyksen, nopeammin, kuin punttisalilla konsanaan. Hyvä niin.
Peruskuntoa tämä "hikijumppa" pitää yllä tai jopa kasvattaa. Ja päiväohjelmana niin mukava parituntinen.

Joulukuusen hakeminen. Raapale

Jännittää, Tänään haetaan joulukuusi.
On joulukuun ensimmäinen ja kohta Karsikonperällä meidänkin pihaa valaisevat kuusenkynttilät.

Jo marraskuun alkupuolella katselin sillä silmällä kuusipuita. Mieleen jäi erityisesti muuan outo, latvaansa hieman taittanut kuusi. Olin kuulevinani kuiskauksen.
- Ota minut. Ripusta kynttilät oksilleni. Täällä jään vain metsäkoneiden ruhjomaksi. Pölleiksi en kelpaa, ehkä hakkeeksi.

Kuusi olisi pitänyt hakea aiemmin. Iskeä maahan nousevan kuun aikaan, jolloin neulaset varmimmin pysyisivät.
Jäi kuitenkin hakematta.

Nyt kuusi löytyy helposti. Silitän puun lumettomia oksia. Tunnen, juuri tämä on meidän kuusi.
Kyykistyn sahaamaan sen ja Mies kantaa peräkärrylle.

Katselen joulukuustani hämärtyvässä illassa.
Harmittavasti kynttiläsarjasta joku oli rikki, mutta huomenna kynttilät tuikkii.