Kukkapelto

Kukkapelto

 Pelto kukkii elokuussa.

Kukinnan ollessa hurmaavimmillaan mies kiinnittää pellon laitaan kyltin– Kukkia saa poimia. Näin on ollut parikymmentä kesää.

Viime vuosina mies ei enää ole jaksanut itse kasvattaa peltokukkiaan, mutta ostaa vuosittain täyden palvelun naapurilta.

 Kylähulluna vanhaa miestä pidetään. Jonkinlaisena outolintuna, joka kulkee ”kukkaispolkujaan” pukeutuneena talonpoikaispaitaan, mustaan silkkiliiviin ja saapashousuihin. Jalkoihinsa vetää jatsarit ja päähän lierihatun. Itse veistämänsä keppi tukena hän poimii kauneimmat kukat lehmien vanhaan juoma-astiaan. Aina uudet kuihtuneiden tilalle.

 Vähintään kerran kesässä vanhus on hukassa. Useimmiten hän löytyy sekavana pellolta. Eväät repussa syömättä, mehut juomatta. Nykyajan älylaitteilla ja laboratoriotekniikalla selviää syy nopeaan, silti kadonnut viedään yöksi tarkkailuun.

♥

Krapu 7, sanat pelto, laboratorio, astia. Lisää asiasta SusuPetalin blogissa.

Laturaivo

Laturaivo

-Nukutko? viereisestä sängystä kuuluu kuiskaus. Kun toinenkaan ei ole unessa, viriää keskustelu päivän ikävästä tapahtumasta.

-Laturaivo. Kamala tauti, sanon minä!  Onneksi tyyppi ei nuijinut kävelijää hengiltä.

-Tajuut sä, mikä silmitön viha?  Syyte napsahtaa ihan varmasti, mutta tapon vai murhan yrityksestä?

-Ehkä vahingontuottamuksesta. Kai hakkaajan pääkopassa jotain napsahti. Oli muuten hirmu äkkipikanen. Eihän hullukaan tollasta etukäteen suunnittele?

-Sitä kiukutti pirusti isot nokialaisen jättämät kuopat ladulla. Se tulistu, kun näki syyllisen.

- Niin kai, mut mieti, miten järjettömästi se hakkas. Ihan punane naamaltaanki. Olis voinu saaha vaikka sydärin.

-Eipä saanu, mut me saahaa kutsu poliisilaitokselle todistamaan.

-Pistäsit jo simmut kii. Nukutaan.

Krapu 6, sanat; punainen, miettiä, murha. LIsää krapuilusta SusuPetalin blogissa

Sininen torstai

 

Pakkanen kiristää otettaan auringonnousun tienoolla, mutta onneksi maltillisesti. Ei haittaa minua, mutta varmuuden vuoksi parsin ison reiän villatumppuni peukalosta.  Edelliskerralla peukalo oli paleltua. Sitä kipotti, vaikka miten puhaltelin ja hieroin sitä.

Tänä torstaiaamuna Koillismaan kolkalla paistaa aurinko.  Sinisyys hurmaa. Taivas ja lumi ovat samoissa sävyissä, valkoisina vain kevyesti tykkyiset puut. 

Hetken seison suksineni maantieltä auratun korkean lumivallin päällä. Eteeni avautuva suomaisema saa sanattomaksi. Kitukasvuiset reppanapuut pönöttävät  tomerina asennossa, kuin vartijat ikään työmaallaan.

Raaskinko ollenkaan lähteä suolle rikkomaan ehjää hankea?

 Otan suunnan metsänlaitaa kohti. Siellä on joku toinen aikaisemmin jo hiihtänyt. Leveillä suksilla on helppo edetä, mutta ne peukalot?  Niitä pakkanen nipistelee. Sitä enemmän nipistelee, kuta useimmin vedän käsistä tumput sauvojen päähän ja alan kuvata. 

 Hetkessä on lumoa ja sen saaminen kuvaksi, edes jotenkuten, hivelisi sisintäni.

Tykky ei ole paksua, eikä piilota alleen koko puuta. Silti se maisemoi. Saa sirommat koivut nöyrästi kumartamaan  ja kynttiläkuuset näyttämään liki pilviä piirtäviltä hujopeilta.

Kierrän suon ympäri. Pistäydyn välillä syvemmälle metsään. Hento pilviharso pyrkii toisinaan auringon eteen ja heti sininen punertaa.

Palatessa en unohda kuvata mielimaisemaani, vaikka olen sen taltioinut tuhannen kertaa, ehkä vielä useammin, mutta harvemmin sinisessä sävyssä.

Reppu selän alla

                                                                                                           kuva, hr

Reppu selän alla

 Amaalia tupsahtaa selälleen hiihtäessään ojan yli ja uppoaa syvälle pehmeään lumeen suksen kärjet taivasta kohti.

Kömpelönä hän ei ylety avaamaan siteitä. Kiukku kasvaa ja lämpöasteet samassa suhteessa toppahaalarin sisällä.

 Pahimmasta paniikista selvittyään Amaalia nyhjää itsensä parempaan asentoon. Vetää pipon silmiltään ja jää ihailemaan sinistä taivasta. Ei pilvenhattaraakaan missään.

Pahus, että reppu on selän alla! Nyt maistuisi mukaan otetut eväät, termarikahvi ja paahtoleivät.

 Amaalia ei saa reppuaan auki ja kesken yritysten ilmaa halkoo korvia viiltävä jylinä. Armeijan hävittäjät ovat harjoituslennoilla ja taivaalle leviää ristiin rastiin suihkukoneiden piirtämiä valkoisia pilvivanoja.

Metelin suivaannuttamana Amaalian adrenaliinitasot nousevat ja nainen rämpii suksilleen.

♥

 

Krapu 5, sanat:  haalari, suihku, paahtoleipä. Krapu = sadansanan tarina otsikko mukaan lukien. SusuPetalin blogissa lisää asiasta.

Talventekijät

 

Talventekijät

Pakkasherra ja Lumikuningatar ovat aikaansaanet kauniin talven ja aikovat juhlistaa sitä naamiaisilla.  Molemmilla ajatuksena sovinnonteko, sillä jatkuva toisen työn mitätöinti raastaa mieliä. Lumisateen päälle Pakkasherra hyytää kylmää. Muutaman päivän mokomaa sulateltuaan Lumikuningatar puhaltaa lunta tuutin täydeltä upottaen Pakkasherrankin kinokseen.

Kiusanteko saisi riittää.

Kevättalvella Pakkasherra ja Lumikuningatar kohtaavat salaa tykkypuiden alla silmänaamiot silmillään.

Kahden suuren välillä kipunoi.

Lopulta jaarittelun keskeyttää Pakkasherra vetämällä Lumikuningattaren syleilyynsä. Suudelmien hurmassa Pakkasherran jäiset huulet rikkovat lumen valtiattaren kaulakorun ja timantit häviävät sukkelasti hankeen.  

- Mahdotonta niitä on kerätä. Pakkasherra mutisee kuuraisen partansa takaa.

-Pitäisit parempaa huolta timanteistasi!

Riita on valmis. Pakkaset ja lumisateet vuorottelet edelleenkin.

♥♥

Krapu 4, annetut sanat:  mahdotonta, riittää, naamiaiset.  Lisää krapukirjoittamisesta, kun  klikkaat Susupetalin blogiin.

Suksilla sujutellen

 Moni on ehkä ottanut sukset esille?  

Minä innostun silloin tällöin metsäsuksiretkelle, vaikka varsinainen "hiihtokauteni" on vasta keväthangilla.

Eilen kaipasin lumiseen maastoon, liikkumaan lumipuiden alle. Miinus 16.5 asteen pakkanen nipisteli peukaloita, vaikka rukkasen sisällä oli lapanenkin. Tietysti kuvien ottamisella on siihen  osasyynsä. 

 

Ruska-ajan jälkeen en ole rakkaiksi käyneitä paikkoja käynyt tervehtimässä. Tunsin itseni suorastaan  petturiksi, joka ei ystäviinsä pidä yhteyksiä.

Maastoon kaivetut syvät ojat eivät ole täyttyneet lumesta ja osoittautuvat hankaliksi ylittää 240 senttisilla suksilla. Lunta tuskin puolikaan siitä määrästä, mitä vuosi sitten, mutta vielä ehtii tulla.

Mietin rämpiessäni, oliko pakko lähteä ylittämään suo? 

Tietenkin, suo on kotisuo. Ja toisekseen, Kärryvaara on rakas. Mieleni minun tekevi, ajatukseni ajattelevi kiivetä sen ylärinteelle, mutta ei nyt.  Kevään retkellä minulla on totisesti  repussani nokipannu ja retkipäiväksi kelpaa vain aurinkoinen ja tuuleton päivä. Oih, huomaan olevani melkoinen herkuttelija.

Tänään tyydyn Kärryn hitaasti nousevaan ja hikeä nostattavaan pitkään alarinteeseen.  Pysähdyn kesken nousun usean kerran katsomaan taakseni ja nauttimaan näkymistä. Olo on elämyksellistä.

Nousun jälkeen on laskettava rinne alas ja teinimännyt ovat hankaluutena. Olen ruvennut nimittämään nuorta istutettua männikköä teinimänniköksi. Sellaisessa männikössä  mäenlasku on töksähtelevää mutkittelua.

Seison tovin Karsikkokankaalla mielipaikallani. Katseella hyväilen tutuksi tulleet maisemat ja vanhan koivun, yhden voimapuuni.  Olen hyvilläni koivun puolesta, ettei metsätyökone kaatanut sitä. Nojaan huurteiseen runkoon ja huvitan itseäni ajattelemalla - koivu on kuin emo teinimännyt ympärillään.   

Kopistuksensuolla kylmyyden tuntee kunnolla sormissaan ja poskipäillä. Pitkä suo on tylsä hiihdettävä, siksi ajatukset liidelköön, minne mielivät. 

Kesäinen Kopistuksensuo oli kuin hunnutettu morsian tupasvillan kukkiessa pitkin suota valkoisenaan. Myöhemmin suo hehkui oranssina hillaa! Ja nyt minä tykkään, että se on tylsä hiihtää. Häpeän ajatuksiani. Toivottavasti ei tule uniini, sillä suolla on oma historiansa, kun on saanut noin enteellisen nimen - Kopistuksensuo.

Tämmöisiä miettien kuulen Juurikkanivan kohinan. Vaatimaton kohina, mutta nivakin on lähes jäätynyt. Joki paikoin kokonaan jäätynyt, paikoin kapea uoma sulana keskellä virtaa, mutta se riittää koskikaralle. Havahdun sen sirkutukseen ja vilkaisen. Koskikaraa en aiemmin olekaan täällä nähnyt.

 

Matka joelta kotiin on pidentynyt sitten edellisen kerran. Aurinko on saamaisillaan päivänsä valmiiksi, mutta sädehtii vielä sen aikaa, että ehdin kotiin ja saunaan ja tarkistamaan, onko jäälyhdyn tekeleeni pysynyt kasassa. 

Lähtiessäni suksille liimasin haljennen jäälyhdyn vedellä yhdeksi kappaleeksi.

Junamatka

 

Junamatka   

 Juna on tulossa. 

Ehtiäkseen siihen on nuoren naisen juostava, vaikkei se hevin onnistu toinen käsi takintaskussa. Eikä muutenkaan aamun pakkasessa, jossa hengitys höyryää, silmäripset ja hatun alta karanneet hiukset huurtuvat.

 Nainen laski, ettei myöhemmällä junalla ennättäisi ajoissa ensimmäiseen työpaikkaansa. kun taskussa matkustava kissanpentukin pitää viedä hoitopaikkaan. Nainen kiristää juoksuvauhtia.

 Kissanpoikanen ei tykännyt aamuhölkästä. Ei rauhoitu junavaunussa, vaan maukuu heikolla äänellä raapien takkikangasta vimmatusti.

 Kisu löytää hetkensä. Se työntyy taskusta vaunun penkille. Kiipeää vikkelästi ikkunaverhoa ylös, toista alas pyrkien karkuun ahnaasti itseään tavoittelevia käsiä. Viimein hätääntynyt pentu putoaa vaeltajien rinkkaröykkiöön ja ennen kuin tajuaakaan, on takaisin emäntänsä takintaskussa.

Junamatka jatkuu.

♥

Krapu 3, sanat: heikko, laskea, vaeltaja.  Susupetalin blogissa krapuhaasteesta lisää asiaa. 

 

Meillä nyt pakkassää -6.5 verrattuna edellisviikon -35.3 pakkaseen. Lumihötyä on tullut kevyesti, ei ole ollut tarvetta kolaamiseen. Siis ihan leppoisaa talvea.