Talohirret paukkuivat, enkä totu siihen. Aamun valjetessa mielenkiinnon ryöstää ikkunan takana heräävä
maailma. Taivaanvärit huokuvat hyytävää kylmää ja metsänreunan puut torkkuvat liikahtamatta
lumipeitteensä alla. Oikein jouluista.
Hetki jatkuu pysähtyneenä ja minun aamukahvini jäähtyy. Päivä valkenee
hitaasti ja minä käynnistyn yhtä hitaasti. Kaikki pakkaspäivät
ovat minulle lepopäiviä kirjan, kutimen ja tietokoneen kanssa, milloin mitenkin.
Huolettaa, miten pikkulinnut selviävät, kun kylmää on -30 (tarkistin lukemat juuri), jos eivät löydä ruokaa. Ei ihme, että lintulaudalla käy kuhinaa. Talikakussakin
roikkuu puolen kymmentä nokkijaa.
Leivoin eilen kahvittelun herkuksi hillakääretortun ja vein
leipomukseni rullalle käärittynä terassin pöydälle liinan alle. Kappas
vaan, pian oli talitiainen etsimässä mahdollisuutta päästä kääretorttua
maistelemaan. Kun hätistin pois, niin tyytyi nokkimaan
ikkunanvieruseristeitä. En minä siitäkään tykännyt.
Pihan linnuista huolehtii mies. Jos paikkakunnan
kaupoissa ei sattumalta ole linnunsiemeniä, hän hakee niitä Posiolta tai
Ranualta, mutta tirpoille pitää olla evästä niin, että riittää myös oraville,
närhille ja punatulkuille, joita on tänäänkin kymmenen yhtä aikaa aterioimassa.
Höyhenet hyvin pörhöllään.
Pakkasilla kuluu viikossa siemenien kanssa kakuksi leivottuna paketti munkkirasvaa, joka on kasvisrasvojen ja rypsiöljyn sekoitusta, eikä jäädy liian kovaksi. Lokakuussa mies ihmetteli kaupassa munkkirasvan puuttumista. Myyjä totesi vain, ettei ole kausituote! Sittemmin kaupan hyllylle ilmestyi munkkirasvapaketteja, vaikka vappuun onkin aikaa.
Täytyy huolehtia omasta itsestäänkin, ettei romuska iske. Mahdollisesti alkaisin pohtia, joko korona pääsi yllättämään?
Pitäkää itsenne lämpimänä! Jookos?




