Walpurin aattona

                                  -Kuva on yli 20 vuotta vanhasta videosta napattu-

Kaupungille oli tulossa kevätkesäinen tapahtuma. Muutamaan otteeseen lehdissä oli jo kirjoitettu uudesta tempauksesta, jonka toivotaan vetävän kansaa, jos ei osallistumaan, niin ainakin kannustamaan osallistujia.

Kaupunginlahden ylityksestä vaijerien varassa alkoi liikkua monenlaisia huhuja ja niiden myötä oma kiinnostuksenikin heräsi.

Tiesin, että vaijereita vedettäisiin lahden yli kaksi, vajaan parin metrin korkeuserolla toisistaan. Kotona kokeilin käsivarsieni voimia roikkumalla koiran juoksulangassa.

Kaupunginlahdella alempi vaijeri tulisi olemaan reilusti veden pinnan yläpuolella. Kävelijän paino painaisi sitä alemmaksi kiristäen samalla ylempää vaijeria ylemmäksi, sillä vaijerit ovat kytköksissä toisiinsa. Jos käsien voima ei riitä, takarannalle ei kuivana pääse. Edessä olisi varma putoaminen likaiseen ja löyhkäävään Kaupunginlahteen.

Vaikutti liian hurjalta ja päätin lopulta jättää osaltani koko kävelyn mutta työtoverit alkoivat usuttaa.
– Et uskalla!  
Johon minä vastaamaan.
- Jos joku ilmoittaa ja maksaa osallistumismaksun, niin tietenkin!
Ennen työpäivän päättymistä minut oli ilmoitettu Kaupunginlahden ylikävelyyn

Vain yksi päivä oli aikaa hioa tekniikkaa. Täytyi miettiä, mitkä kengät jalkoihin, ettei vaijeri tuntuisi ikävälle jalkapohjissa. Rukkaset ilman muuta, mutta hauiksiin en enää ennättäisi pumpata voimaa. Luvattu, mikä luvattu, käyköön miten tahansa, peruminen ei tulisi kuuloon.

Kaupunginlahden rannassa oli hirvittävästi väkeä. Lahden molemmat puolet oli kansoitettu. Kovaääniset kailottivat osallistujalistaa. Aika ratkaisisi, ei tyyli.
Kun vuoroni tuli, hypähdän lähtölavalle ja heilautin kättäni yleisölle. Ylleni autettiin siniset kelluntaliivit.
Syvään huokaisten tartuin ylävaijeriin. Se oli yhtä ohut, kuin koiran juoksuvaijeri kotipihalla.  Otin siitä tukevan otteen ja siirsin jalkani alavaijerille.  
Nyökkäsin merkin lähettäjälle ja aika alkoi juosta.

Siirsin luisuttamalla jalkojani vaijerin päällä, vuoroin jalkaa jalan viereen, kättä käden viereen. Hyvin lähti, hitaasti, mutta varmasti.  Keskellä lahtea vaijerit alkoivat keinua ja minun oli pakko pysäyttää liike pysähtymällä itse. Onnistuin.
Kädet väsyivät ja juuri ja juuri yletin pitämään otteen vaijerista. Pienistäkin epätasapainon liikkeistä alavaijeri innostui keinumaan ja tämän tästä jouduin pysähtymään.

Rannalta huudettiin neuvoja ja väliaikatietoja. Ajasta ei olisi väliä, kunhan pääsisi kuivana toiselle puolen. Katsahdin alapuolelle ja putoaminen olisi vain ajan kysymys. Veden pinta oli metrin päässä, sinänsä ei pelottanut.

Ei vielä, eikä ihan vieläkään. En tahtonut millään antaa periksi, kunnes ote irtosi.

 Plumps, loiskis! 

Vesi pärskähti korkealle, kun putosin haisevaan Kaupunginlahteen ja uppeluksiin saman tien. Miten hirveän syvälle upposinkaan, sillä ylöspäin noustessa tuntui, että happi loppuu.  Pintaan päästyäni kuulin suosionosoituksia, sitten näin viereen ajavan moottoriveneen, johon poimittiin pudonneet. Oikeastaan en tiennyt sillä hetkellä, harmittiko vai ei. Joka tapauksessa tehtävä oli suoritettu.

Seuraavana keväänä yritin uudelleen ja onnistuin myös. Silloin se sujui näin. Muisti teki tepposen, enkä tarkkaan muista vuotta. Ehkä 1990-1992.
                                                                    ♥ ♥

Valpurin aattoni sujuu nyt rattoisasti. Ulkona sataa, vesissä on jäät, sukset varastossa, on juuri sopivaa aikaa siivota tiedostojaan. Ihan sama järjestelenkö kuvatiedostoja vai kirjoitelmiani, niin niihin juutun, kuten nyt tähänkin muistooni. Tapahtumahetki tuolloin ei ollut Vapun aika, vaan kesäkuun alku, karnevaaliriehaa oli kumminkin.

                                               ☺Leppoisaa Walpuria☺

  

Raapale linnunpönttöjen rakentamisesta

Raapale on sadan sanan tarina, joka lyhyydestään huolimatta on kokonaisuus, jossa on alku ja loppu.

 

Tein linnunpönttöjen kevätsiivouksen ja ajattelin samalla tehdä lisää pönttöjä. Varastossa oli viidentuuman raakalautaa seiniin sekä lattiaksi, vesivaneria kattoon.

Timpuri en ole, mutta uskoin linnunpöntön saavani aikaan. Sahasin käsisahalla parin pöntön seinälaudat ja totta kai vinoon. Sitten näin, miten paljon huokeammin työ sujui nypysahalla Miehen käsissä, joten minäkin halusin kokeilla sähkövempainta. Ei kehumista nytkään.

Mies sahasi itse vesivanerin ja poraasi lentoaukot.  Minä ryhdyin vasaroimaan, eikä aivan jokainen vasaran isku osunut naulan kantaan, useimmat sentään. Väärästä kohtaa läpi tunkeutuneet naulat poistin ja naulasin paremmin. 
Valmiille pöntöille oli mukavaa etsiä sopivia pihapuita, mihin ripustaa ne. Heti alkoi jännittää, kelpuuttaisiko uusia pönttöjä kukaan kodikseen.

Västäräkistä vähäsen

Kevät etenee kohisten myös Karsikonperällä. Viikon mittaiset vesisateet ja monet plusasteet söivät lumesta suurimman osan. Pälvet ovat ilmestyneet soille ja tiepohjat tiepenkkoineen ”kuralla”. Pihaankin on pitänyt saappaan kärjellä vetää uria, että vesi virtaisi nopeammin pois.

Lopulta tuli myös pitkään odottamani muutaman asteen yöpakkaset, vaikken enää jaksanut moiseen uskoa. Kyllä aamuvarhainen kävely lähitienoon metsissä ja soilla oli kaiken odottamisen väärtti. Suksia en hennonut lähteä naarmuttamaan, sillä hanki on hyvin epätasainen, karkea ja metsässä runsaan Tapion kylvön roskaama.

Sukkelaan olen saanut itseni ulos näinä parina aamuna huomatessani ne pakkasaamuiksi.  Tänään seisoin suolla jo viiden aikaan odottelemassa auringon pilkistämistä Kärryvaaran huipun takaa. Aamu oli tyyni.  Suo tuoksui ihmeellisen hyvälle ja vedin sen tuoksua syvään. Muistelin ja mietin, mikä se tuoksu voisi olla, mutta en päässyt selville.  Joku suoparfyymi varmaan, oli niin hyvä, hivenen ehkä kirpeänmakea tuoksu. 

Karkea lumi rouskusi jalan äänekkäästi ja siksi pysähtelin tämän tästä kuuntelemaan, josko joku muukin on liikkeellä. Teeret pulputtivat kauempana, kuului myös kyyhkysen haikeat hu-huu hu-huut. Metsässä oli peippojen vuoro saada äänensä kuuluville.

Kovin kauas ei kannattanut lähteä hankia pitkin. Nytkin palatessa jalka alkoi upota varsinkin suolla. Tahtoipa saappaan varret käydä pakoittain liian lyhyiksi. Joutsenet olivat niin ikään tulleet omalle kotijärvelleen tepastelemaan.

Palatessani kotipihaan västäräkki oli toivottamassa aamureippailijan tervetulleeksi. Liekö tullut liian aikaisin? Eikö niin pruukata sanoa, että västäräkistä vähäsen?
Toisaalta vaikka kevät otti edellisviikolla suuren harppauksen, niin paljon se saa täällä vielä harppoa, ennen kuin on ruohoa maassa, jokunen kukkanen noussut mullasta ja hiirenkorvat puhjenneet koivuihin.
 Huhtikuun alkupäivinä maljakkoon ottamiini koivun- ja lepänoksiin puhkesivat silmut seitsemän vrk:n kuluttua, mikä voisi tarkoittaa, että koivu saa täällä metsässä hiirenkorvansa seitsemän viikon päästä, eli toukokuun viimeiselle viikolle käännyttäessä. Otin tänään uudet oksat niin koivusta kuin lepästäkin ja odotan niihin hiirenkorvia osapuilleen 4 päivän päästä. Koivun oksaan tulee päivää nopeammin. Kuvassa pikku lehdet ovat jo lähes pariviikkoiset.

Lipaisu

Valokuvatorstain 283 haaste on HYMIÖ

    Lemmikin lipaisu saa hymyn huulille.

Soiden herkku, hilla

Kirjaimet haaste # 28. Tällä viikolla pitää sanan välikirjaimet olla -il-

Kevät tulee äkkirynnäköllä Koillismaallekin. Sataa silkka vettä jo kolmatta vai neljättä päivää. Sankka usva leijailee joka puolella. On tavattoman hyvää aikaa järjestellä kuvakansioitaan ja samalla löytää Kirjainhaasteeseenkin kuva. Vielä kolme kuukautta ja vähän päälle, niin soilla tätä herkkua taas on. Toivottavasti tulis hyvä marjakesä.

Huhtikuun taivas

Valokuva- ja Runotorstaissa 282 on haasteena musiikkia

Deep Purple - April

Avaan ikkunan ja päästän kevättuulen sisään.

Kuuntelen pihapuuta, joka humisten kurottaa latvustaan kohti tinanharmaata taivasta

oikoen tykkylumen runtelemia oksiaan.                                                

Kuusen ohi metsään katoava kinttupolku on Tapion kylvöksellä

ja oravilla riemua rinnassa, kun ne kisaillen ravaavat puun runkoa edes takaisin.

Huhtikuun tummuva taivas enteilee räntää.

Se lakaisee roskat hetkeksi maton alle.

Tuulta tavoitellen

SatuSiveltimen haaste 13. Vuorossa Leikki 6. Tarkoitus on tehdä Tuulentavoittelija

Rakensin Tuulentavoittelijani kolmenvärisistä roskapusseista leikattuista suikaleista, jotka teippasin kiinni vanhan leijan kaareen. Välillä vilkuilin ikkunasta ulos, tuuleeko vai eikö, sillä teki koht sillään mieli kokeilemaan? Heti kun puiden oksat vähänkin heiluivat, säntäsin pihalle ja suolle päästääkseni Tuulenatavoittelijan vapaaksi toivoen, jospa se löytäisi enemmän tuulta.

             
Vaan mihin lie tuuli piiloutunut? Odotin, odotin, odotin. Se pysyi pitkään poissa. Sitten henkäili ja puhalteli kerran, pari, kolmannenkin ja Tuulentavoittelija sai sen verran voimaa, että alkoi elää ja kohota vastatuuleen. 

Kita ammollaan Tuulentavoittelija ahmi itseensä tuulta. Se lensi ja liiteli riemukkaan hetken ja kadottaessaan tuulen tupsahti korkealta lumeen.

Jäljillä

Kevättalvinen metsä on elämää täynnä ainakin jäljistä päätellen. Kuitenkaan en nähnyt tänään kettua, en jänistä, en oravaakaan, mutta jälkiä oli lumella vallan mahdottomasti. Eläimet ja minä ollaan kuljettu pitkät matkat yhteistä metsäautotietä. Kettu ja minä suoraviivaisesti keskellä, jänis puolelta toiselle ja istunutkin välillä kiireemmäksi ajaksi. Orava hyppinyt tämän tästä vaihtaen kaistaa, edennyt välillä ketun ja jäniksen jäljillä pompaten taas sivuun.

Oli hirvikin jälkensä jättänyt. Köhjynnyt pitkät matkat metsän reunassa syöden nuorten mäntyjen latvuksia ja oksia. Lisänä vielä metsäkanalintujen tekemät kiepit ja "harakanvarpaat".

Näistä jäljistä päätellen, kevättä on ilmassa, kevättä on rinnassa.

Metsässä on myös suksen jälkiä. Vaikka on upeita hoidettuja latuja, niin umpihangessa hiihtäjiäkin löytyy. Eikä omia latuja hiihtely ole lainkaan hassumpaa. Siinä on hivenen extremeä, eikä koskaan eksy, kun aina voi palata jälkiään takaisin.

Jos on metsässä paljon erilaisia jälkiä, niin on niitä pihassakin. Jänikset ovat tehneet polun heille vietävän heinän luokse. Pihapiirin kahdeksan oravaa ravaavat ees taas lintulautojen väliä, milloin eivät liiku hyppimällä puusta puuhun. Olen pannut merkille, ettei pihan oravista kaksi hyppele yläilmoissa. Toinen niistä on Töpö, sen tunnistaa, kun sen häntä on surkean lyhykäinen, siis varsinainen töpö ja toinen on Pelokas, joka kyllä kiipeää korkelle ja yrittää uskaltaa hypätä, mutta rohkeus ei riitä ja se palaa aina runkoa pitkin kipin kapin alas. Taitaa olla vielä kolmaskin orava, joka viihtyy enempi alhaalla. Se on syömässä kaiken päivää.  Hän on Ahtaaja.