Aamutuuli ei ole pystynyt ajamaan yötaivaan harmautta, vaan tasainen pilvikerros jää pysyttelemään paikalleen vuorokaudet läpeensä. Edellisten viikkojen raikkaat auringonnousujen ja -laskujen värit sekä lumen häikäisevä kirkkaus ovat muistoja vain.
Kuukin on kadottanut koostaan pian neljänneksen. Tosin se ei ole edes näyttäytynyt sitten täyden naamansa.
Lie vanha totuus, marraskuun talvi ei kestä? Ei nytkään.
Sukset ehdin ottaa kesäteloilta. Testataamaankin niitä yhden hiihtolenkin verran.
Ei se ollut lainkaan hassumpaa ja luminen marraskuu olisi saanut jatkua, mutta mielenmasennukseen ei ole syytä.
Muistin toissa talven riimittelyni ja se tuntui jotenkin niin ajankohtaiselta.
Ilmatar, ilman neiti nuori
pilvet viskoi taivahalle,
ilmat harmaiksi väritti.
Auringon kiusalla sumensi.
Rännät päästi valloillensa,
loskalumet alas pudotti.
Säät kerralla pahoiksi taikoi.
Ihmisillä töitä teetti,
tiet ummeksi tuprutteli,
vähääkään välitti muista.
Loikoeli pilven päällä.
Rypi murheessa sydämen,
kun ei armasta hänellä.
Metsähommiin oli mieluisampaa kävellä narskulumi jalan alla. Eikä haitannut, vaikka lunta tupsahti niskaan puuta kaadettaessa ja pöllikuormaa kootessa. Pikku pakkasella työrukkasetkaan eivät kastuneet. Hyvä niin, tosin kylmyys tahtoi joskus sormia nipistellä.
Minun marraskuuni selätystä
(How to survive November) on ollut päivittäin muutama reipas työtunti metsässä ja urakan jälkeen saunan makoisat löylyt.
Toki talvi tästä kohta tokenee.
Ei ole kuulema kenekään muistissa, että Vaaramaiseman joulu olisi ollut musta. Ei se sitä ole tänäkään vuonna.
