Yhtä ei huolita

Valokuvatorstai 266 haasteena on Kolmiodraama

Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti. 

Aurinko armas

Ennen loppumistaan marraskuu heltyi. Antoi auringon mollottaa kokonaisen päivän, siis lähes neljä tuntia täydeltä terältä. Se tunti suorastaan juhlalta.
Aamun hämärissä pakkasmittari näytti -15 astetta ja lumi narskui jalan alla juuri niin kuin talvella pitääkin. Auton ovetkin olivat jäässä.
Metsäisellä tiellä aurinko teki verkkaista nousuaan. Väritti kylmän, pimeän ja vielä nukkuvan metsänrannan lämpimään punaansa.

Kauppareissu venyi, sillä kiinnosti kovasti lähteä katsomaan, miltä Korouoman Koivuköngäs näyttäsi ison veden aikana. Autolta oli lyhyt matka köngäälle ja jo muutaman sadan metrin päähän kuului veden pauhu. Polku ei ollut onneksi liukas, vaikka olikin paikoin jäinen. Ehkä päivän pari taaksepäin oli ollut liukaskin, sillä jäljistä päätellen poro oli liukastunut ja toisaalla huvituin huomatessani, että porot olivat nousseet portaille kapuamaan rintettä ylöspäin.

Tuosta porot olivat kiivenneet rappusia rappusia myöten.

Köngäs pauhasi. Se oli saanut valtavat jääpaakut rantamilleen ja kietonut rannan puut huurteeseen.

Auringon valo ei päässyt alas kanjoniin, vain puiden latvat saivat valohoitoa. Sormiin kävi kostea kylmyys, kuvaaminen loppui lyhyeen.

Koivuköngäältä oli lyhyt matka Korouoman tunnetuimmalle kiipeilyjääseinälle, Ruskea virralle. Nyt seinä ei ollut aivan kauttaaltaan ennättänyt jäätyä, mutta hyvää vauhtia jäätymässä. Toivoin, että aurinko olisi osunut säteillään jäähän, mutta sen kaari kulki liian matalalla, kanjoni jää auttamattomasti varjoon.

Kotimatkalla tuli käytyä kaupassakin, löytyi Huopasta Lovikkakintaisiin ja seiskaveikkaa sukkia varten. Kello oli vasta varttia vaille kolme, mutta aurinko suunnitteli mailleen hiipumista.

Kun aurinko laski, oli täysikuun vuoro nousta valottamaan.

Ei kartta, ei kompassi yksin

Valokuva- ja Runotorstai 265 antoi kuvan, josta inspiroitua.

Minut annettu kuva johdatteli kompassin ja kartan käytön tarpeellisuuteen ja tarkkaavaisuuteen tunturialueella liikkuessa. Laajalla alueella haarhaan joutuminen on vaarallista oli kesä tai talvi.

Missä pilvet hyväilevät maata,

missä tunturin laki sukeltaa pilviin,

on kaukana kaikki muu.

Kaunis ja karu luonto

ei armoa tunne,

ei kartta, ei kompassi paljoa auta,

jos ei tiedä,

mistä on lähtenyt,

minne menossa.

Harhaluuloa, toiveajattelua vain,

että kaikki polut johtaisivat

autiotuvalle,

mutta valkean poron

voi silloin kohdata.

Yks oikein, yks nurin

Kuukausi vielä ja ollaan jouluaaton aaton illassa. Ihan vielä en ole jouluisissa tunnelmissa, vain kynttilä palaa mökkipöydällä iltaisin. Pihakuuseenkin on kynttilät laittamatta, vaan ehtiipä nuo. Niitä odottaa oksilleen juureton kuusi, jo toista vuotta sitten kaadettu ja pihaan pystytetty, mutta viheriät neulaset yhä.
Lumet ovat saaneet kyytiä ihan hirveästi. Edelleen on vielä lunta, mutta suksille en ehtinyt, vaikka ladutkin oli kunnostettu. Saamaton, mikä saamaton. Joskus vain jahkailee liiaksi, eikä kerkiä mitään. Seurailen ja haikailen, miten lujille talven tulo ottaa. Syksy koettaa pitää pintansa, mutta kuitenkin uskon tämän marraskuun päättyvän aurinkoisena ja valkoisena. Viikko on aikaa muutokseen.
Kaamos on pimeimmillään juuri nyt, kun edes rakastamani sininen iltahämy ei ole näyttäytynyt, ei aamun siniset hetketkään.

Kun toiveistani huolimatta sää ei kirkastunut ja tiet alkoivat olla peilikirkkaita, kaivoin lankakopan esille. Innostuin tekemään rästitöitä ja innostuin hankkimaan uuttakin lankaa. Varmasti vuoteen en ole neulonut mitään ja sen huomasi. Sormet tuntuivat kömpelöityneen muun kropan kanssa.

Tehokkaimman potkun käsitöiden virittelyyn sain Värjärin padan neuletöistä. Odotti vain aikansa ennen kuin sytyin, mutta rupesi tapahtumaan. Jo kolmas pari Lovikka-lapasia tekeillä ja kaulahuivin tekasin heti samana iltana, kuin langan hankin. Olen pettynyt kyllä paikallisiin lankavalikoimiin, eipä löytynyt juuri paljon muuta, kuin seiskaveikkaa tai isoveliä. Huovutettavia töppösiä varten olisin tarvinnut kerän valkeaa Huopastakin, vaan ei ollut. Vanhasta varastosta löytyi vain yhteen tossuun huopanen, joten etäämmälle on lähteminen langan ostoon. Kaulahuivi tuli siis valmiiksi. Nyt ei ainakaan kurkkua palella, vaikka tulisi ne -40 asteen pakkaset.

Pyöräilyreitti

Kirjaimet haaste # 008

sanan kaksi viimeistä kirjainta TI

Maastopyöräilyreitti  on joskus haasteellinen. Lokakuun lopulla oli joessa vesi korkealla ja virta koskessa melko voimakas. Katselin pyöräilijän valmistautumista joen ylitykseen. Sukat ja kengät reppuun, housun lahkeet kääritty polven yläpuolelle ja sittenkin kastuivat. Pyörä yhteen tukinaruun kiinni, toinen naru tukevasti kouraan ja menoksi.

Konsteja, jos jonkinlaisia

Aamupäivän reipas rupeama kirveellä puita karsien teki hien puseron sisäpuolelle ja tihkusade kasteli  takin päältä päin.  Olo alkoi olla muutaman ahkeran työtunnin jälkeen kuin uitetulla koiralla.
Siksi ajatus kipakoista saunan löylyistä oli tervetullut, vaikkei pääni tavallisesti moisia kestäkään. Yleensä vain piipahdan lauteilla pikaseltaan.
Vaari, äidinisäni nappasi aikoinaan saunaan mennessään päähänsä karvahatun, että jaksoi nauttia tulisista löylyistä paremmin. Toki karvahattu eristää kuuman, kun tekee sen kylmällekin. Kokeilin vaarin konstia ja pistin villamyssyn päähän löylyhuoneesen menessä.
Toimi oikein hyvin. Ehkä minun pitää vastaisuuden varalle hankkia varsinainen löylyhattu.

Konstit ovat joskus tarpeen ja ihan käyttökelpoisia. Muutama vuosi taaksepäin alkoi vasemman silmäluomeni alapuolella olevat jonkinsortin varrelliset ns. vanhuuden syylät haitata näkökentässä. Sen vuoksi halusin niistä eroon, mutta lääkärille oli kuukausien jono ja kenties pitkä odotus toimenpiteeseen, joten otin omat konstit käyttöön. Ennenkin varrellisia vanhuuden syyliä on poistettu omalla hiuksella hirttämällä. Joten, nyppäsin itseltäni hiuksen ja kiristin sen "varsisyylän" ympärille. Kiristin varovasti niin tiukalle, kunnes alkoi tuntua nipistystä. Seuraava päivänä kiristin hiusta tiukemmalle. Alta viikon tippui tällä konstein kolme varsisyylää tai mitä olivatkin, pois. Uusia ei ole toistaiseksi tullut.

Mieltäni kiehtoo myös ennen kylätiellä ollut mielenkiintoinen kivi, varsinainen taikakivi, jonka pinnalla oli painanne. Vielä 60-luvulla kiven olemassaolon ja "taian" tiesivät monet ja käyttivät sitä hyväkseen päästäkseen syylistä eroon. Piti vain ukkosilman jälkeen mennä pesemään syylänsä kivenkoloon sataneella ukkosvedellä, eikä saanut syylänpesusta pois lähtiessään katsoa taakseen. Tämä konsti tepsi syyliin.
 Kuvan kivi ei ole taikakivi, mutta voisi hyvinkin olla, kun on sen verran kummallisen näköinen. Sittemmin oikea syyläkivi katosi tieparannustöiden aikana. Todella monesti olen sitä etsinyt tienpenkoilta, josko olisi joutunut jonnekin sinne, mutta kadoksissa on pysynyt. Silloin tällöin kivi tulee puheeksi täkäläisten kanssa. He vannovat, että saivat sillä konstein syylät katoamaan.

Konsteihin piti turvautua silloinkin, kun sain silmääni rakennusprojektin aikana karhuntalja-eristeestä jotain. Roskan tuntu silmässä oli hirvittävä. Kaikki tutut konstit tuli käytettyä heti, kuten huuhtelu, luomen kääntäminen ja huuhtelu, mutta apua ei tullut. Terveyskeskus on kuudenkymmenen kilometrin päässä ja olin jo sinne lähtöaikeissa, mutta rohkenin kuitenkin antaa pistää lapiskynällä sipaisun silmän alaluomeni reunaan. Pelkkä lapiskynä-ajatuskin tuntui karmealta, pelottavalta, mutta silmäänkin koski liki sietokyvyn rajoilla, joten lapista luomelle. Kyynelnesteen virta lähti tsunamivauhtiin. Aikani "itkettyä" roskakin joutui kyynelvirtaan ja silmä oli kuin särjen punasilmä. Hirvitti, sillä konsti oli hurja, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, eikä silmä vuorokautta pitempään punoittanut. Lapiskynää oli kuulema ennen käytetty paljon silmäroskienkin poistoon. Joskus tuota samaista kynää haettiin lainaksi jopa naapuristakin.

Kuusi kuvaa kesästä

Nappasin idean Kuusi kuvaa Kesästä Mustarastas laulaa-blogista. Oikeastaan oli vaikeaa sopeuttaa kokonainen kesä kuudeksi kuvaksi. Rajan vetäminen tuotti tuskaa.
Ensimmäinen kuva on lapsuuden onki-ja uimapaikalta. Iilimatoja siinä oli silloin, taitaapa olla vieläkin.

Jo toistamiseen seisoin Talvisodan Monumentin valtavan lohkaremäärän keskellä. Lohkareita n. 20 000, kuten Suomussalmen taisteluissa kaatuneiden määrä. Koskettava näky. Tuuli toi korviin hennon 105 kellon kilinän ja tupasvilla heilui kiviä vasten.

Kesän kalaretkiltä, eräretkiltä, patikkaretkiltä, luontopoluilta on paljon kuvia, joista en osannutkaan valita. Alla ikään kuin portti niihin kaikkiin.

Vaelluksilla oli joskus miettimistä, miten päästä eteenpäin, mistä päästä kenties kuivin jaloin. Alla olevaa kuvaa ottaessani jo podin pystynkö kohta itse rinkka selässä pomppaamaan kiveltä toiselle.

Olen intohimoinen porojen kuvaaja. Niitä olen kuvannut omassa pihassa, poluilla, maantiellä, metsässä, keväällä, kesällä, aina kun vaan näen. Ainakin jokaikisen valkoisen poron koetan ikuistaa. Se on minulle sydämen asia.

Kukat ovat jääneet nyt vähemmälle, heiniä on sen sijaan päässyt kuviini. Niistä löytyi paljon mielenkiintoista kuvattavaa, kuten nämä Sevettijärven kenkäheinät.