Romu, mikä romu, mutta rakas

Minulla oli heti ajatus omasta rakkaasta romusta(ni), kun sain Siiralta Rakas romuni-haasteen. Romut ovat olleet viime syksystä lähtien nurkissani oikeastaan hyvin vähissä, sillä muutossa oli pakko päästä kaikesta romusta, rakkaistakin eroon, vaikka sydän verta vuotaen. Ei siinä mikään auttanut.
On toki yksi (ainakin) romu, hyvin tärkeä ja rakas. Aivan kokonaan en voi sitä itselleni omia, mutta ehkä kuitenkin oleellisen paljon, sillä tämä romu on ollut varaosiksi jättöuhan alla jo useamman vuoden ja minä semmoista ajatusta haraan vastaan.

Tämä 30-vuotias maasturi on Rakas romuni. Mitenkä muuten minä pääsisin erämaassa useiden kymmenien kilometrien päähän, ellei olisi joka maaston menopeliä. Metsähallitus on teettänyt melkoisen verkoston metsäautoteitä, joten niitä myöten maasturivanhuksella pääsee etäisinpienkin erämaalampien läheisyyteen . kun on kalalle mieliteko ja kauimmaisille vaaroille marjastamaan, mikäli lähempää thaimaalaiset ovat jo raastaneet marjat lähes varpuineen. Auto sai maastovärityksensä aikanaan jo pojan perheessä ollessaan ja taisi olla silloin hetken myytävänäkin. Tuolloin hoksasin auton arvon ja anelin sitä säilytettäväksi kakkosautona. Romu on sikäli edelleen kunnossa, että on rekisterissä ja katsastettu vuosittain, mutta olen huomannut, että "pientä" fiksausta se ehkä tarvitseisi, mutta minä en hopota fiksailemaan, en mainitse mitään semmoisita seikoista, sillä arvaan, mitä tulisi vatauseksi.
- Joutaa jo mokoma ruostekasa varaosiksi.

Vaikka vettä ja mutavelliä on liikkeellä, ei haittaa. Rakkaalla romulla raaskii mennä, pitää vaan tarkistaa, ettei vettä ole niin paljon, että autoon sisälle tulisi. Jos on, silloin täytyy kiertää suon tai rämeikön puolelta. Onnistuu, vaikkei ole tietäkään.

Surkean tapani mukaan en lähetä tätä romuhaastetta kenellekään erityisesti, mutta toivon, että joku nappaisi sen.