Poroajokortti

 

 Paikallisessa talvitapahtumassa on mahdollisuus ajaa ensin poroajokortti ja sitten kisata poroajotaidossa.

Ilmoittaudun paikan päällä ajokorttiajoon ja mikäli se onnistuu, kilpailisin myös taitoajossa.

Mies yritti sievästi toppuutella muistuttaen, etten tiedä porolla ajamisesta mitään. - En niin, mutta olen hyvä oppimaan.

Ehdin ennen ajokorttistarttia käydä kysymässä tärkeimpiä ajo-ohjeita. Pikakurssiopastuksella onnistuin ja ajolupa tuli.

Taitokisaan ilmoittautuneiden lukumäärä yllätti todella. En kuitenkaan aikonut perua osallistumistani.

Kilpailijat valitsivat poronsa. Valitsin Pyryn, lumivalkean poron, ehkä ajattelin sen tuovan voimaeläimenäni onnea.

Startti tapahtui.

Hyvä, etten alkukiihdytyksessä pudonnut ahkiosta. Pyry piti hirmuvauhtia. Loppukaarteessa tuli vasta ulosajo ja ahkio pyyhki muutaman mainostaulun kumoon.

Hylsy tuli, silti porolla-ajomitali osallistumisesta.

                                                                                🦌

Krapu 5/25, sanat; kilpailija, taulu, lukumäärä. Krapu = 100 sanan tarina, johon liitettävä annetut kolme sanaa, joita saa/voi taivuttaakin. Lisää tästä SusuPetalin blogissa.

Pakkasen kylmä koura

Jo kolmannen kerran tämän vuoden puolella pakkasen kylmä koura on napannut hyiseen otteeseensa. Puistattaa, jos pitäisi lähteä ulos. 

Viime yönä ylittyi jälleen -31 astetta. Tällä kertaa se tapahtui revontulten loimutessa ja seinähirsien paukahdellessa.  Katselin unta odotellessani vihreänä loimuavaa taivasta. Sitä näytöstä seuratessa ei voi silmiään ummistaa. Se on upea valoshow. Hetken jopa mietin, lähtisinkö ulos kameran kanssa, mutta jätin lähtemättä. Kuvasin ikkunan läpi.

Avaruuteen tuijottelu on mahtavaa, joskus voin kaukana liiteleviin ajatuksiini nukahtaa, joskus ne vievät loputkin unihiekat silmistä. Varsinkin jos alan miettiä otavan himmeämmän tähden sammumista!

Selkeästi syytän pakkasta, että tänään on ollut luppopäivä.

Jos yön maailma olikin muutaman tunnin vihreä, niin aamulla hetki ennen auringonnousua idän taivas suorastaan hehkui punaisena. Sykähdyttävän upea näky keskellä sydäntalvea. Pystyi lämmittämään pakkasellakin.

Pakkasilmaa tunnustelin sen verran, mitä piipahdin viemään roskapussin ulkoportaille. Siinäkin oli vähällä käydä klassikot, eli märkä käsi oli tarttua metalliseen oven ripaan, Ei käynyt, eikä hipaisusta oteta.

Ennen tätä pakkaspäivää oli viikonvaihteessa hyvin leutoa.  Uutta lunta satoi hiukan ja piharakennusten katoilta lumet valahtivat maahan. Niiden kolaaminen kävi työstä. 

Vähälumisen talven hanki painui monta senttiä ja metsien puut huokailevat helpotuksesta, kun lumitaakka putosi oksiltaan. Sittemmin parin päivän ajan pakkanen on hyvin ohuella siveltimellä sutinut alastomille oksille uudelleen hieman valkoista. Näyttää tyhjää paremmalta, mutta en menisi pakkasta taiteilijana tästä kerrasta kehumaan, vaikka tavallisesti tekeekin upeaa jälkeä.

Viime viikolla tekemäni lumipallolyhdyt ehtivät sulaa suojasään aikana. Myös kaikki ennen joulua jäädyttämäni jäälyhdyt näyttävät nyt pitsikruunuilta uudella hangella.

Onneksi pakkanen pysyy seinien ulkopuolella. Klapeja vain pari kertaa päivässä pikku takkaan, niin hyvin tarkenee. Vahvana kuulen kuitenkin jo Karsikkokankaan kutsun. Sinne asti en ole suksineni vielä ehtinyt, mutta onpa talvea vielä jäljellä.

Saunahatut

Saunahatut

Kuusivuotias seuraa tarkkaan, miten isoisä sulattelee ja hautoo pesuhuoneessa pakasteesta hakemaansa saunavastaa.

Peseytymisen jälkeen miehet siirtyvät lauteille, missä vasta on valmiina saunojia varten. Isoisä unohti saunahattunsa, eikä hän ilman sitä sauno koskaan. Hän mumisee lauteilta alas kavutessaan jotain höperöstä päästään, joka on ruvennut unohtelemaan.

Poika ihmettelee hetken vieressään istuvan isoisän hassua hattua.  Mitään sanomatta hän hakee itselleen villapipon. Kysyy sitten.

-Miks hatut?

Isoisä ei ehdi vastata, kun kiuas sihahtaa ja puskee kuumaa. Poika läiskii vastalla jalkojaan. Tarttuu uudelleen vesikuuppaan ja viskaa äskeistä enemmän vettä kiukaalle.

Molemmille tulee kiire lauteelta alas.

-Liika on liikaa. Eihän me kestetä löylyjä hatut päässäkään.

                                                                       *

Krapu viikko 4/25; sanat pipo, vieressä, mumista. Krapu on sadansanantarina, johon pitää sisältyä annetut kolme sanaa. Niitä voi taivuttaakin.

Lisää krapuilusta SusuPetalin blogissa.

Omia latuja

 "Pakkanen pyryn perästä, pahailma pakkasesta."  

Vanha sanonta  osui naulan kantaan. Muutama päivä sitten Koillismaalla pakkasmittarin lukemat olivat -31 ja piirun verran vieläkin kylmempää. Päivisin lauhtui, kuitenkin -27, mutta luppopäiviä pidin. 

Vilkuilin haikaillen varaston seinään nojollaan olevia suksiani, jotka odottivat yhtä haikeina liikuttajaa.

Uuden viikon alkaessa oli sää juuri sopiva pitkään hiihtolenkkiin. Pakkasta -8 ja sinisen harmaa taivas, ei aurinkoa, mutta ei pilvistäkään.

Siis ripeästi suksille. Kävelyhaasteeseen osallistuminen kohdallani muuttui hiihtelyksi

Tai oikeammin valmiiden latujen puutteessa lumiliukukengillä hiihtämään. Lunta on vajaa puoli metriä ja niin pehmeää pakkaslunta, että leveä lumiliukukenkäkin, (vaikka minun mielestäni osuvampi nimi olisi  lumiliukusuksi) uppoaa syvälle.

Tieltä siirtyminen pellon puolelle ei tuota enää ongelmia, kuten aikaisemmin. Aurauslumista tehtiin heti kupsahtamiseni jälkeen "silta". Nyt sen kun vain sujuttelee, ojasta ei tarvitse välittää.

Suon reunassa pysähdyn nojailemaan sauvoihin, vaikka perässähiihto ei otakaan voimille. Unohdun katselemaan hetken suon puhtaan valkoista hankea, sen harvoja käkkärämäntyjä, joilla on sopivan pukeva lumikerros oksillaan. 

Jokseenkin söpöä.

Avoimella suolla tuntuu kasvoilla hento tuulenvire. Niin hento, ettei se pöllytä lunta, mutta silti siinä tuntee talven raikkauden.

Suon toiselta laidalta alkaa metsä, tiheä ryteikkö, mutta hyvin siitä pääsee läpi. Ensi talvena ryteikköä ei ehkä ole, sillä sinisiä merkkinauhoja näkyy puissa säännöllisin välein. Kenties pian tulee Ponsse ja kaataa isoimmat puut.

Pysähdyn kuuntelemaan täydellistä hiljaisuutta. Mies on jo mutkan takana ja edessäni valmis tola, jonka molemmilla puolin pikku koivut kumartavat nöyrinä minulle, kuin alamaiset ikään.

Pikku Myllyoja on uhmannut kireitä pakkasia pysymällä paikoin sulana. Penkoilleen se on saanut muhkeat valkoiset lumipehmusteet. Kovin lähelle penkkaa ei hyvää mennä tai voi molskahtaa.

Kesällä ojalle pääsy on minulle mahdottomuus, sillä oja virtaa pajupuskien takana. Suksella onnistuu käydä tervehtimässä sekä ojaa, että tammukoita. Käytännössä vain toteamassa taistelu, miten  ryssänpäät ovat riistäneet kasvualaa puolestaan pajuilta.  Aikanaan karjan laiduntaessa vapaasti, ojapenkat pysyivät helppoina kalastajien liikkua.

Ryssänpäät, kauniimmin sanottuna ne ovat tupassaramättäitä, näyttävät nyt ihastuttavilta.  Ne ovat saaneet samanlaisia muotoja, mitä minun pannukakkuni paistuessaan, 

Hankalaa puolipallojen välistä oli suksilla pujotella. Tietysti koitin kiertää mättäät, etten olisi rikkonut yhdenkään ötökän kotia, mikäli pallurat olivat asuttuja. Mistä sen varmasti voisi tietää.

 

Joihinkin väleihin oli teeri, metso tai riekko ryöpsytellyt kiepin yöpyäkseen siinä. Lämmikkeenä olleet ja kuoppaan jääneet kakkapökylät sen juorusivat.

Ihmettelin kai liian kauan luontoihmeitä, kun ojamutkan takaa huhuiltiin, olenko aikeissa tehdä oman porukan?

Sitä en rohkene, joten paras peruuttaa kääntymättä. Ehdin miettiä itsekseni, miten vaivaloista olisi kömpiä takaisin suksille, mikäli edes pääsisin pystyyn, jos sattuisin kaatumaan tuppaiden väliin??

Hyvillä mielin kotiin, sillä iltapäivän hämäräkin alkaa hiipiä, vaikka kello lähestyy vasta puoli kolmea ja täysikuu on kipuamassa taivaalle.

Tässä osallistumiseni Saran - Villa Emilian  kävele kanssani -haasteeseen.

Ällipää sukset

 

 -En ikinä hiihä, ikinä!

Ulkoa kuuluu kiukkuinen lapsen ääni. Samassa lentävät sauvat ja sukset peräkanaa lumihankeen.

-Kenkku joulupukki toi ällipää sukset. Ne ei haluu sinne, minne minä haluun, enkä minä huoli niitä enää!

Kyyneleet valuvat valtoimenaan pojan poskille. Nenäkin alkaa tursuta. Räkää tulee aina uutta, vaikka sitä miten pyyhkisi kinnaskädellä.

Äkkiä itku kuitenkin loppuu ja poika keskittyy tutkimaan lapastaan. Sylkäisee sitten hangelle ja lumeen ilmestyy pieni punainen läntti.

Hammas lähti!

Suussa maistuu pikkuisen veri ja kielen kärkeä on mukava työntää hammasvälistä. Poika unohtaa hetkessä suksimurheensa ja juoksee näyttämään äidille hammaskoloa ja irronnutta pikkuriikkistä hammasta.

-Mä oon nyt kuus vuotta!

                                                                       *

Krapu 3/25, sanat; kuusi, lumi, lapsi

lisää krapusäännöistä sekä krapukirjoituksia SusuPetalin blogissa.

Talvibingo

 Repolaisen vuoden 2025 haaste: tammikuussa leikitään verbeillä - tekemisillä! Kerro omalla tavallasi - sanoin/kuvin tai mitä keksitkään!! Bingorivi suuntaan, jos toiseen kelpaa,

Ensimmäinen verbini on maalata. Pakkanen maalaa

Kuutamo ja pakkanen, vai pitäisikö olla pakkanen ja kuutamo maalasivat yhteivoimin viime yönä akvarellin. Väreinä oli vain kuun luomien varjojen musta sekä valkoinen lumi. Omia siveltimen vetoja teki myös  -31.6 asteen pakkanen. 

Sain talteen kännykällä kuvaten vain pari "maalausta". Sormia paleli, silmälasit huurtuivat, myös puhelimen linssi, mutta oli sykähdyttävä tunne seisoa keskellä kaunista maalausta.

                                                                                   *

Toinen verbi on odottaa. 

Minun täytyy odottaa lumen sulamista nokipannussa, että pääsen heittämään böönät kouransilmämitalla pannuun. 

Pilkkiretkillä on nautinto istua nuotiolla, vaikka se savuttaisikin ja nauttia porokahvit kiireettä. Joskus kahvittelu menee kalastuksen ohi.

 

Kolmas verbi on levätä ja bingo! 

Lepään kirjan parissa. Mitä muuta näin kireän pakkasen aikaan voisi tehdä, paitsi katsoa hiihtoa televisiosta. Se ei minulle kuitenkaan käy levosta, joten pistän kuulosuojaimet korville ja uppoudun nojatuolissani kirjaan.

Kun samassa tilassa on televisio ja toinen meistä katsoo hiihtoa ja toinen yrittää paneutua, milloin kirjoittamiseen, milloin lukemiseen, niin täysin kuulemisen eristävät kuulosuojaimet ovat tarpeen.

Siis lepään kuulosuojaimet korvilla ja luen kirjaa Penni Pähkinäsydän Tarinoita Tuulenpesän Metsästä. Valloittava satukirja ja Penni Pähkinäsydän-sarjan kolmas kirja menossa.  Tässä välissä lähetän Pöllölle paljon kiitoksia. Hän kirjoittaa mm. blogia Pöllö kirjojen maailmassa, ja sieltä nämä kirjat löysin.

 

                                                                                   *

Minä valitsin rivin maalata- odottaa- levätä

Väriä maailmassani

 Minulta jäi väliin Repolaisen kivan värihaasteen viimeisimpinä neon- sekä joulunvärit.   

Neonväreissä löysin kotoa vain miehen työtakin, jota olin kuvannut syyskesällä. Takki oli saanut uusioväritystä, joten silloin neonväreihin en sitä postannut. Takin hihansuusta jotakin "namia" etsinyt ja löytänyt suruvaikka herätti ihastusta ja tuli kuvatuksi.

Sittemmin pähkäilin joulunvärejä aikani. Vasta värihaaste The ENDin kohdalla syttyi lamppu. Kudoinhan minä marraskuussa koirienhoitajana ollessani 24 erilaista villasukkaa! 

Sukissa löytyy värejä. Parittomia ovat kaikki, eikä niiden värimaailma kerro totuutta omista mieltymyksistäni.

Oli aikomus rakentaa sukista joulukalenteri. Jäi kesken. En ehtinyt ostoksille, että sukasta olisi löytynyt pikku yllätys joulukuun jokaisena aamuna jouluaattoon asti. Olin suunnitellut, että mieheni viimeistelisi työn numeroimalla tietämättäni lahjan kuhunkin sukkaan ja sitten itse "yllättyisin"  kaivaessani sitä sukasta.

-Oi, mitäköhän mahtaa tästä kalenterisukasta löytyä!  Ehkä ensi vuonna innostun uudestaan.

Syntymäpäiväni mukaan voimavärini on violetti ja horoskooppimerkkini kauriin voimavärit taas ruskea, vihreä, harmaa. Omaksi tunnen näistä vahvasti vihreän, lähinnä seuraava on harmaa.

Kuitenkin viimeisin talvitoppikseni, yllätys itsellenikin, on violetti. Päässäni samanvärinen neulemyssy ja käsiä lämmittämässä dominolapaset. Lilat nekin.

Näillä näkymin on mieltymykseni myös lilaan / violettiin vahva. Pitäisikö uskoa voimaväreihin?

Valitsin alkuviikolla itselleni kukkia. Valinnan varaa oli aikaan nähden kelvollisesti pikku kaupassa. Oli ruusuja, gerberoita, terttuneilikoita, harsokukkia, krysanteemia ja tulppaaneja. 

Valitsin lilat tulppaanit, enkä tosiaankaan silloin ajatellut kauriin horoskooppikukkaa, enkä liiemmin  voimaväriä syntymäpäiväni mukaan.

Jos palaan alun perhoseen, niin suruvaipan samettinen tumma ruskea on kaunis. Kelpaisi minulle mokkanahkatakin väriksi, mikäli sellaista mielisin.

 Summa summarum, luonnossa värit eivät riitele. Ne sopivat siihen, missä ovat. Vilukko näyttää esimerkkiä, kosteikoilla kasvava kaunotar.

Repolaiselle iso kiitos tästä värihaasteesta.

Kodin vanhin esine

Kristiina K:n uusi haaste tälle vuodelle - Kotini vanhin esine. Tässä hasteessa vetäjä toivoo kuvaa/kuvia ja taustatietoa valitusta esineestä.

Minun valintani kodin vanhimmaksi esineeksi on kirja.

Ei mikä tahansa kirja, vaan Raamattu, jonka muistan lapsuudestani. Kirja on iso ja painava. Salaa muistan lapsena sitä selailleeni erikoisten kuvien takia. Ehkä kirja on juuri aikoinaan minun ja sisarusteni  selailuista kärsinyt. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole asiaa tunnustanut. 

Kirjaan kajoaminen oli kielletty. Emme osanneet silloin lukeakaan. Tekstikin vääränlaista, mutta kuvat kiinnostivat.

Sain Raamatun isäni kuoleman jälkeen (v.2004), tavallaan perintönä. Vasta silloin kiinnostuin tutustumaan sen historiaan.

Raamatun sisälehdellä on omistuskirjoitus, josta pääsin alkuun.

Hartolan kirkkoherrana Gustaf Basilius Juslen (1889-1908) ja vaimonsa Emilia antoivat Raamatun piialleen Albertinalle v.1908. Iso kirja  oli painettu Tampereella v.1901 eli sillä on jo 124 vuotta ikää.

En ole saanut selville, miksi Albertiina ( synt. 1861 ) on jättänyt kirjan isosiskolleen  Loviisalle (s.1856), eikä jollekin lapsistaan. Ehkä siksi, että Loviisa ja miehensä asuttivat jossain vaiheessa sitä torppaa, joka myöhemmin oli siirtynyt siskosten veljen Wilhelmin (s. 1859) omistukseen.  Raamattu torpan mukana.

Wilhelmin poika Fabian (s.1887)  vaimonsa Idan kanssa  asutti isänsä jälkeen samaista kartanon torppaa, Wiinasiltaa ja kasvattivat Fabianin sisaren Aina Alinan kuoltua hänen poikansa Paavon (s.1922), joka oli minun isäni, ja siirtyi aikanaa isännäksi enonsa kuoleman jälkeen.

Raamattu on kulkenut talon mukana, paitsi nyt se on minulla, kaukana yli 100 vuotisesta kodistaan., kai esikoisasemani vuoksi. Mikäli joskus Viinasiltaa asuu vakituisesti joku suvustamme, annan kirjan sinne.