Kesäkuulumisia

Suon yllä leijuu hentoinen aamun usva.
Viikko kulunut juhannuksesta, mutta yöt ovat valoisia. Ei heinäkuun alun aurinko pitkään uinu Karsikkoperän korkeuksilla.

Avoimesta ovesta tulee tupaan kesän raikkaat tuoksut. Portaan pielessä roikkuu intianmittu ja nukenkaulus. En aikonut kukkasia laittaa, laitoin amppeliin kumminkin.
Tuulikello heräilee kainosti helisemään tuulenvireen sitä hipaistessa.
Kärryn laki peilautuu sinistä taivasta vasten komeasti ja tupasvillan valkeat kukat kaunistavat Honkisuota.
Kesäaamu on parhaimmillaan juuri näin.

Vanha pelto on muuttunut kukkapelloksi.
Siellä on sijaa metsäkurjenpolville, niittyleinikeillä, koiranputkille ja puna-ailakeille. Kaikki yhtaikaa kukassa.
Vuosikymmeniä sitten pellolla kasvoi heinä ja väkeä odotti kiireiset heinätyöt tähän aikaan kesästä. Nuorikkona siellä minäkin joukon jatkona.

Pitkälle on kesä edennyt, mutta paljon sitä on jäljelläkin.
Itikkakesä tämä selkeästi on, mutta itikoiden kanssa pärjää, kun hallitsee taistelustradegian.

Tammukka on syönnillä.
Totta kai, sillä mesiangervo on aloittelemassa kukintaansa. Mato-ongella on tullut kökötettyä tämäkin aamupäivä ja mikä ettei, kun ojasta nousee melkoisia vonkaleleita. Todellista lähiruokaa pöytään.

Poron vasoja minä olen kaivannut. Ne ovat niin hellyyttävä näky kulkiessaan kylkimyyryä emonsa kanssa.
Emot vain ovat pitäneet ne metsien suojissa. Vasta viime viikolla omaan pihapiiriin ilmestyi pikku poroperhe. Isoiksi olivat kaksoset jo kasvaneet, mutta niin visusti emon lähellä.

.

Talitintin poikanen viis veisasi turvallisuudesta. Rohkeni hypätä pöntöstä siivilleen ja päätyi pihakivetykselle. Lentoyritykset eivät ottaneet luontuakseen. Alkoi piipitys äitiä hätiin.

Kauppareissut tahtovat venyä.
Tienposken ihastuttavia kissankelloja pitää pysähtyä ikuistamaan.
Taas, kuten viime kesänä ja sitä edellisenäkin.
Tietenkään en jätä mielimaisemaani kuvaamatta, enkä auton eteen ryntäileviä porojakaan.

Hetki vielä ja olen kotona.
Menen keräämään sylillisen uusia niittykukkia maljakkoon.

Kesäyö

Kesäyö ja polku.
Ja se tunne, kun jalan alla on pitkokset ja se, kun seuraavan mutkan takaa vastaan tulee monta sataa rappusta.
Sykähdyttävää.
Kuten myös kesäyössä tuoksuva suopursu ja itikkaöljy.
Sinällään tuo kaikki jo loihtii retkeilijälle mukavia mielikuvia.

Luonto ei nuku, kun valoa riittää. On yötöntä aikaa.
Keskiyö tarjoaa lintujen konsertin.  Minä en solisteja tunnista, mutta arvelen, että sinirinta ja laulurastas reissulaista viihdyttävät.
Liian keskittyneesti minun ei passaa uppoutua musiikkiin, eikä ihailemaan puun juurten muodostamia kuvioita. Saattaisin kokea yllätyksen.

Portaita kivutessa oma puuskutukseni sekoittuu yön ääniin ja hikinen iho houkuttaa lisää verta janoavia inisijöitä. Tuppaavat suuhunkin.

Ehkä Murpfyn laki, kun huomaa toivoneensa, että isoimman osan portaista saisi kulkea alaspäin. Useimmiten käy toisin.

Etäältä kuulee vierellä virtaavan joen muuttuvan koskeksi. Vesi on vapaa ja villisti kohisten se syöksyy koskipaikoissa. Uimalla eikä kahlaamalla tarvitse jokea ylittää. Riippusiltaa pitkin on helppoa.

Suot tasapainottavat maiseman jylhyyttä. Itsekin saa ikään kuin hengähdystauon jyrkkien nousujen ja laskujen jälkeen. Kauniitakin ovat täynnä valkoisia hillan ja tupasvillan kukkia.
Eri asia on, mitä tekee nämä kovat sateet hillatoiveille?

Ensi viikon lopulla on juhannus. Täällä ei kuki juhannusruusut, mutta metsäkurjenpolvet, niittyleinikit, koiranputket kylläkin.  Aurinkoinen juhannusyö olisi vallan hienoa.

Hyvää juhannusta ☺

Päiväretki

Edessä on polun pää.
Tuntemattoman polun pää ja juuri siksi tavattoman kiehtova.
Sää on pilvinen, lämmin kuitenkin. Tuntuisi sinänsä olevan  mainio retkisää. Viime hetkellä olin vaihtanut maastokengät retkisaappaisiin ja nyt tuumaan, ettei ehkä olisi kannattanut.

Polku on oikea polku.
Ei sepelöintiä, eikä kärrytieksi levinnyt. Ihan runollisen kaunis ja hyvä jalan alla. Alkajaisiksi maasto on komeaa männikköä, mutta tiedä sitten, miksi muuttuu vai muuttuuko.
Mustikka kukkii valtoimenaan.
Matka jatkuu harjun päällä ja molemmin puoliset maisemat hivelevät silmää jylhyydellään.  Polku luikertelee korkealla ja koen suorastaan huimausta katsoessani alas.

Oli virhe jättää hyttysöljyt kotiin, sillä nyt niiden tarve alkaa olla totinen. Inisijät piirittävät hikistä päätä pilvin pimein ja inisevät raivostuttavasti. Yrittävät tunkeutua korviin ja suuhun. Vähän väliä niitä saa pyyhkäistä silmistäänkin, että varmasti näkee valita oikean polun.

Jyrähtää. Salamoi.
Kohta jyrisee voimakkaammin. Sää on muuttunut ja pohjoisen taivaalle on kerääntynyt tummia pilviä. Harmi, ettei tullut seurattua säätiedotuksia. Sade on varmuudella uhkaamassa, ehditäänkö edes sateen alta laavulle.
Poromyhkyrän ja Pikkumyhkyrän välisessä kanjonissa ukkosen jyrinä voimistuu. Välillä tuntuu, kuin koko taivas putoaisi paukkeella alas.

Sade alkaa ripsutellen, mutta onneksi laavu näkyy samalla.
Mies tekee heti kunnon tulet, ettei sade pystyisi niitä sammuttamaan ja minä haen järvestä vettä pannuun ja pannu saman tien tulille.  Juuri ja juuri vesi ehtii kiehahtaa, ennen kuin sade muuttuu kaatosateeksi ja jyrinä yltyy.

Laavulla on hyvä.
Selästä kostuneet pusakat ehtivät kuivaa kahvinkeiton aikana ja sitten istutaan laavussa kuumaa kahvia kuksista hörppien, ukkossadetta kuunnellen ja jutustellen.




Sateen onnistui sammuttaa likimain tulet.
 Ei ollut apua, vaikka lisätään puuta tulen päälle. Kaksi tuntia on pitkä aika oottaa sateen loppumista. Välillä nuotio elpyy ja silloin heti makkaraa paistamaan.
Vähitellen ukkonen loittonee. Enää jyrähtelee vain harvakseltaan, mutta sade ei ota loppuakseen.
Kun ei lopu, olkoon loppumatta.
Ei me reippaat retkeilijät sokerista olla, joten polulle vaan ja kastutaan niin maan perusteellisesti, mutta kyllä kesäsade kuivaa, minkä kasteleekin.

Väreilyjä

Kesäisen aurinkoisia ja kauniita päiviä on luvassa. Minä lähden Irnille kalaan. Kuksa, kahvia, virveli ja vieheet, ne tärkeimmät mukaan.

Tavaroita kasatessa mieleen tuli jo vuosia sitten kirjoittamani säkeet.

Seison tutulla portaalla,

minulle kaikkein rakkaimmalla.

Katselen pihalle

tuulen hyväillessä kasvojani.

Pääsky livertää.

Sekin saapuu keväästä toiseen

omalle räystäälleen.

Kuuntelen sen laulua.

Lumoudun,

niin kuin joka kevät.

Aamun tunnelmapalasia

On aamu.
Seison portaalla ja huikkaan ilmoille hyvät huomenet. Koko pihalle, siivekkäille ja oraville.

Käki kukkua helskyttelee parhaillaan.  Tavallaan se vastaa tervehdykseeni. Se kukkuu minulle kesää.

Vaihtaa istumapuuta ja kukkuu kohta taas.

Orava ei huomio kukkumisia eikä liioin minua. Sille on tärkeämpää kaivaa akanakasaa, josta se löytää pähkinämursketta ja syvälle uponneita auringonkukansiemeniä. Turkki on sen tuhannen kirjava, Ei enää talviturkki, mutta ei vielä kesäkarvakaan.

Edelleen seison portaalla ja vedän syvään henkeä.
Pihakoivu tuoksuu ja näyttää kauniilta puhjettuaan lehteen. Kirjosieppo lentää pönttöön ja kohta ulos.
Yön jäljiltä vesipisarat kimaltelevat poimulehdillä ja valo hehkuu hennoissa mustikankukissa. Eivät paleltuneet, vaikka pakkasen puolella yö oli käynytkin.

Tyyni ja lämmin aamu houkuttaa järvelle.
Ehkä kannattaa laittaa pari katiskaa taas pyytämään. Sama se, tuleeko saalista, mutta itse touhu on mukavaa.
Rantaan ei ole pitkälti. Ensin tien yli, sitten pellon poikki,
Pellolla tulee vastaan kyy ja sillä on suuntana mökkipiha.

Hätistettäessä kyy joutuu muuttamaan mieltään. Pakko sen on kääntyä ja ruveta luikertelemaan metsään. Kovin mielellään se ei vetiseen ojaan tunnu suostuvan, mutta pakon edessä ui.
Hyvä niin, että ui, muuten olisi voinut päästä hengestään. En minä kyytä muulloin tapa, paitsi jos tuppaa ihan pihaan.

Toivottavasti ei kesällä puraise minua, kun olen marjassa. Parasta kait olla luottamatta kyykäärmeen muistiin.

Järven pinta välkehtii auringossa. On tyyni, ei värettäkään veden pinnalla. Katiskat ovat järven vastapuolella,
Käki kukkuu taas. Siitä soutaja saa rytmin airon vetoihin.
Joutsenet uivat pesimispaikkansa tuntumassa. Tarkkailevat vesillä liikkujaa.

Keskellä järveä katselen ympärilleni. On uskomattoman kaunista katsoinpa minne päin tahansa. Lähivaarat heijastuvat veteen. Airojen liike on saanut jo pientä väreilyä veden pintaan.

Katiskat ovat unohtunet hetkeksi. Maiseman lumo herkistää.
Sitten kuuluu korvan juuresta ininää. Se on herätys todellisuuteen.
Itikat ovat saapuneet.

Armas toukokuu

Oi kevät ja armas toukokuu.
Vapusta se alkoi ja on kiirehtinyt jo puoliväliin hirmuisella kiireellä.
Karsikonperälläkään ei lumia enää näe. Koivut vihertävät hennosti ja lähiseudun vanhat viljelemättömät pellot työntävät horsmaa, niittyleinikkiä ja metsäkurjenpolvea. Uuden kasvuston alle alkaa peittyä lumesta vastikään paljastunut maa.

Ei aikaakaan, kun pellot ovat kauniita kukkameriä.
Hyvä niin. Luonnonkukkaset, juuri nuo "rikkaruohot" kestävät kylmää ja minä tyydyn mielelläni niihin. En mene enää puutarhalle kukkaostoksille.

Talven jälkeen on hienoa pakata reppu ja etsiä polun pää.
Puikkelehtikoon polku sitten vaaran rinteillä tai suolla, niin se on aina yhtä mielenkiintoinen.
Kevät näkyy kaikkialla. Se tuoksuu ja kuuluu kaikkialla.

Menneen viikon toukokuisilla retkillä tunsin sukeltavani luonnon satumaahan. Koin olevani kuin Liisa Ihmemaassa. 

Luonto tekee vahvaa heräämistä. Tavallaan minäkin, vaikken varsinaisesti talvella "hidastukaan" 

.

Pitkospuilla on helppo liikkua.
Suot ovat vielä niin märkiä, etteivät saappaanvarret aina riittäisi. Tuo metsän rajassa oleva pikku lato tarjosi mainion taukopaikan. Saman oli huomannut västäräkkikin, joka parhaillaan rakenteli omaa pesää ladon kurkihirren alle.
Se liikkui levottomasti pitkoksilla keräämänsä heinätupsu nokassa, kun ei rohjennut livahtaa rakennukselleen.
Tunkeilijoiden oli parasta jatkaa matkaa ja antaa västäräkeille rauha.

Tiltaltti ei hievahtanutkaan pesästään, vaikka tovin tuijoteltiin silmästä silmään. En lintua varmuudella tunne, mutta google ja lintukirja ovat sitä mieltä, että tiltaltti saattaisi olla.

Nokipannulla kahvit.
Veden kiehahtamista ootellessa katse vaeltelee taivaalla sallien ajatusten tehdä omia retkiään.
Tuuli tupsauttaa nuotiosavut silmiin yleensä silloin, kun ei ainakaaan pitäisi.
Totta kai höystöt ryöpsähtävät yli.
Kummaa, vaikka omalla nuotiolla istuu, niin savu käy silmiin. Tavallisesti kai vieraan nuotiolla saa savut silmiinsä varsinkin, jos ei huomaa kysyä lupaa tulla tulistelemaan.

 Vielä silmäys lammen yli ja kotimatkaa voi alkaa.

Jäät lähtevät ja katiskat vesiin

Jääpeite on sulamssa.
Sen verran on jo rantaporeita, että katiskan saisi pyytämään.
Järvi vain ei tunne rajojaan ja tulvii suolle. Kuitenkin routaa löytyy jalan alta, ettei saapas uppoa liikaa.
Jolla löytyy ehjänä rannan hatarasta talvisäilöstään ja kohta ovat katiskat järvessä.

Aurinko paistaa lämpimästi ja kalalokit metelöivät. Sekaan sopi välillä kuikan huutokin. Etäältä tilannetta tarkkailevat joutsenet.
Toiveissa on siis saada ahvenia, kenties myös haukia. Olisi taas pihapiirin korpeille perkuujätteitä. Kovin ahneesti ne käyvät tekemässä kaarroksen tutkiakseen, onko lumivallille ilmestynyt ruokaa.
Kerta kerralta rohkeammiksikin tulevat.
Komeita lintuja.

Viikolla löysin kananmunien joukosta yhden pilaantuneen ja epäilin, että saattaisi olla joku toinenkin. Niinpä vein puolisen tusinaa kananmunaa  hangelle.

 

Ihmettelin aamulla, mihin oli puolikennollista kananmunia kadonnut niin täydellisesti, ettei yhtään kuorta edes ollut jäänyt. En kait ihmettele enää, sillä noin komean nokan otteessa kananmuna kyllä pysyy.

Oravat pysyvät lintujen ruokintapaikan vakivierailijoina. Ihan liikaa niitä on edelleen ja kohta vielä enemmän, sillä pihakuusessa on pesä.
Saattaa olla juuri sen pesän emo-orava, jonka edesottamuksia päivällä seurasin. Se söi ja söi.
Ahtoi suunsa täyteen. Viipotti pois ja tuli takaisin.
Pahastui, kun rupesin juttelemaan sille. Paiskoi häntäänsä, muttei voinut äännellä, muuten suu olisi tyhjentynyt ja minä olisin sanonut sille - ähä kutti, ahneella on....